Mat­kal­le­läh­tö­päi­vän lu­mi­py­ry on vaih­tu­nut hel­le­sääk­si. Tä­hän man­ner-Af­ri­kan pie­nim­pään val­ti­oon mah­tuu run­saas­ti va­loa ja läm­pöä. Suo­raan au­rin­gon paah­ta­mal­ta hiek­kai­sel­ta ka­dul­ta as­tun mat­ka­kump­pa­nie­ni kans­sa var­joi­saan huo­nee­seen. Ta­lon isän­tä ter­veh­tii ja toi­vot­taa tu­li­jat sy­dä­mel­li­ses­ti ter­ve­tul­leik­si. Vä­hi­tel­len sil­mä­ni mu­kau­tu­vat hä­mä­rään ti­laan ja erot­ta­vat kes­kel­lä huo­net­ta ole­van pie­neh­kön pöy­dän. Sen ym­pä­ril­le, sa­mal­la huo­neen sei­nus­to­ja myö­täil­len on ase­tel­tu tuo­lit nel­jäl­le vie­raal­le ja isän­näl­le.

Ko­dis­sa on myös keit­tiö. Siel­lä ta­lon emän­tä tou­hu­aa. Ver­ho-oven läpi puhe kuu­luu myös huo­nees­ta keit­ti­öön. Kuu­lu­mis­ten vaih­don jäl­keen hil­jen­nym­me har­taus­ti­lai­suu­teen. Kes­kus­te­lu on käy­ty eng­lan­nik­si, rans­ka on kui­ten­kin ta­lon vä­el­le, Gui­ne­as­ta Gam­bi­aan muut­ta­neil­le lä­hei­sem­pi. Se on Gui­ne­an vi­ral­li­nen kie­li. Isän­tä­vä­en äi­din­kie­li on jo­kin lu­kui­sis­ta hei­mo­kie­lis­tä. Nii­tä me lä­he­tys­pu­hu­jat em­me hal­lit­se. Har­taus­kie­lek­si va­lit­sem­me rans­kan.

Kuu­li­ja eläy­tyy Psal­min 23 sa­no­maan ää­neen sa­no­ja tois­ta­en. Psal­mi pu­huu Ju­ma­lan huo­len­pi­dos­ta ja sii­tä, kuin­ka ih­mi­nen tar­vit­see ope­tus­ta ja ojen­nus­ta­kin py­sy­äk­seen Ju­ma­lan sa­nas­sa. Ju­ma­lan huo­len­pi­toa on, kun ih­mi­nen saa kuul­la evan­ke­liu­min saar­nan, joka va­paut­taa sen us­ko­jan syn­nis­tä. Tuo­ta sa­no­maa olem­me­kin mat­ka­kump­pa­ni­ni kans­sa pyyn­nös­tä tääl­lä ju­lis­ta­mas­sa. Ih­mi­set ovat ru­koil­leet: "Tul­koon si­nun val­ta­kun­ta­si." Sa­nat ovat saat­ta­neet ol­la ai­van toi­set, eh­kä nii­tä ei ole ol­lut lain­kaan. Sy­dä­men rau­has­ta on joka ta­pauk­ses­sa ol­lut puu­te. Ju­ma­la on kuul­lut ru­kouk­sen.

Emän­tä kan­taa edes­säm­me ole­val­le pöy­däl­le suu­reh­kon va­din täyn­nä ruo­kaa. Rii­siin, lau­ta­sen reu­nal­le on nä­tis­ti työn­net­ty lu­si­kat, ta­sai­sin vä­lein, vii­si kap­pa­let­ta. Kuu­si mei­tä on kaik­ki­aan, mut­ta emän­tä ei ole it­se­ään tä­hän las­ke­nut. Koen ti­lan­teen juh­lal­li­sek­si. Täs­sä pie­nes­sä ko­dis­sa saam­me ol­la yh­tei­sel­lä ate­ri­al­la, en­sin Ju­ma­lan sa­nan lei­pää mur­ta­en, sit­ten ruu­miin ra­vin­toa naut­tien – ta­lon väen hank­ki­maa ja val­mis­ta­maa, mau­kas­ta ate­ri­aa.

Yhä uu­des­taan nou­se­vat mie­lee­ni sa­nat: "Tul­koon si­nun val­ta­kun­ta­si", "An­na meil­le tänä päi­vä­nä mei­dän jo­ka­päi­väi­nen lei­päm­me", "An­na meil­le mei­dän syn­tim­me an­teek­si".

Veik­ko Si­vu­la