Mat­ka Vaa­sas­ta Por­voo­seen ei ole ih­meel­li­sen pit­kä, mut­ta vaa­tii sil­ti val­mis­te­lu­ja. Näin to­te­sin, kun olin läh­dös­sä Por­voo­seen lä­he­tys­mat­kal­le.

Por­voon pääs­sä oli ky­sel­ty seu­ra­paik­ko­ja, kut­sut­tu pu­hu­jat, et­sit­ty heil­le ma­ja­paik­ka, ka­sat­tu vii­kon­lo­pun seu­ra­oh­jel­ma ko­koon ja saa­tet­tu se ih­mis­ten tie­toon. Läh­tö­pääs­sä­kin val­mis­tel­tiin: so­vit­tiin mil­lä men­nään ja mil­loin läh­de­tään. Mie­tit­tiin teks­te­jä ja et­sit­tiin var­sin­kin ruot­sin­kie­li­siä vir­siä, jot­ka he­rät­täi­si­vät van­hus­ten mie­lis­sä tut­tu­ja ja tur­val­li­sia muis­to­ja ja jot­ka oli­si­vat pu­hu­jil­le­kin sen ver­ran tut­tu­ja, et­tä lau­la­mi­nen luon­tuu.

Per­jan­tai-il­ta­na kai­voin esil­le tal­vi­ren­kaat ja työ­ka­lut ja vi­ri­tin ot­sa­lam­pun pää­hän. Sa­mal­la aja­tuk­set siir­tyi­vät jo saar­nan val­mis­te­luun ja raa­ma­tun­koh­tiin, joi­ta ti­lan­ne toi mie­leen: Il­mes­tys­kir­jan ih­mi­set, joil­la oli ot­sis­sa mer­kit – ei kui­ten­kaan ot­sa­lam­put. Lam­puis­ta – tar­kem­min sa­no­en öl­jy­lam­puis­ta – ker­ro­taan teks­tis­sä, jos­sa nuo­ret nai­set val­mis­tau­tu­vat hää­se­re­mo­ni­oi­hin.

Ren­kaan­vaih­to ei ol­lut ihan lä­pi­huu­to­jut­tu. Yk­si ren­gas oli ihan tyh­jä. Van­hal­la kä­si­pum­pul­la sain hi­koil­tua riit­tä­vät pai­neet ren­kai­siin. Tuo­re ko­ke­mus opet­ti, et­tä au­tos­ta puut­tuu va­ra­ren­gas ja kor­jaus­vä­li­neet; siis­pä yk­si ke­sä­ren­gas kai­ken va­ral­ta kyy­tiin.

Ai­kai­sin lau­an­tai­aa­mu­na poi­min Hur­ti­gin Hei­kin mat­ka­kump­pa­nik­si. Hä­meen­lin­nas­sa pi­dim­me tau­on. Il­ma oli uh­kaa­vas­ti vä­hen­ty­nyt rik­ki­näi­ses­tä ren­kaas­ta, jo­ten pai­net­ta piti li­sä­tä. Lä­hes­tyim­me Por­voo­ta ja se li­sä­si pai­net­ta myös pu­hu­jien mie­les­sä. Vaik­ka aa­mu oli kau­nis ja syk­syn vä­rit heh­kui­vat mai­se­mas­sa, piti vii­meis­tään nyt miet­tiä, mitä saar­naam­me ja mis­tä teks­tis­tä. Jän­ni­tys­tä li­sä­si myös se, et­tä ojien poh­jil­la oli epä­on­nis­ten mat­kan­te­ki­jöi­den ajo­neu­vo­ja ru­si­nan nä­köi­se­nä.

Por­voos­sa ei heti kaik­ki men­nyt ihan nap­piin. En­sim­mäi­nen seu­ra­paik­ka oli hoi­va­ko­ti, joka oli niin uu­si, et­tä sen osoi­tet­ta ei­vät na­vi­gaat­to­rit tun­te­neet. Goog­le­tus­kaan ei aut­ta­nut. Soi­tim­me In­ke­roi­sen Ka­ril­le, joka opas­ti mei­dät pe­ril­le. Kuu­li­joi­ta ker­tyi ja he yh­tyi­vät tut­tuun las­ten vir­teen ”Tyg­ga­re kan in­gen vara”. Sama Lina San­del­lin vir­si on suo­mek­si ”Kun on tur­va Ju­ma­las­sa”.

Har­tau­teen joh­dat­te­li ruot­sik­si Luuk­kaan ker­to­mus les­kes­tä, jon­ka ai­noa poi­ka oli kuol­lut. Teks­tis­sä ker­ro­taan, et­tä Jee­sus koh­ta­si su­re­van saat­tu­een. Hä­nen tuli sää­li it­ke­vää les­keä. Jee­sus he­rät­ti po­jan kuol­leis­ta ja an­toi tä­män taas äi­dil­leen. Moni kuu­li­ja var­maan osa­si sa­mais­tua äi­din iloon, kos­ka lä­hes kaik­ki van­huk­set oli­vat nai­sia. Suo­mek­si kuu­lim­me sii­tä, mi­ten Pie­ta­ri sai teh­tä­väk­seen kut­sua Ju­ma­lan val­ta­kun­taan ei-juu­ta­lai­sen Kor­ne­liuk­sen.

Seurojen välissä kävimme tutustumassa Porvoon tuomiokirkkoon.

Toi­set seu­rat pi­dim­me hoi­va­ko­dis­sa, jos­sa asui muis­ti­sai­rais­ta van­huk­sis­ta. Kuu­li­joil­la oli pit­kän elä­män var­rel­ta mo­nen­lai­sia ko­ke­muk­sia. He kuun­te­li­vat kiin­nos­tu­nee­na Jo­bin ko­et­te­le­muk­sia. Kun toim­me kuu­li­joil­le ter­vei­siä Vaa­san van­hain­ko­deis­ta, ha­vah­tui sii­hen as­ti vai­ti kuun­nel­lut van­hus eloi­sak­si. Hän oli asu­nut ai­em­min Vaa­sas­sa – to­sin nuo­re­na tyt­tö­nä toi­sen maa­il­man­so­dan ai­ka­na.

Tun­nis­tim­me mo­nia meil­le yh­tei­siä paik­ko­ja ja ta­lo­ja. Hän tuli koh­taa­mi­ses­ta niin hy­vil­leen, et­tä al­koi ke­hua poh­ja­lais­ten ah­ke­ruut­ta ja yrit­te­li­äi­syyt­tä ja moi­tis­kel­la ete­län ih­mis­ten vä­lin­pi­tä­mät­tö­myyt­tä.

Toi­voin, et­tä jos­pa evan­ke­liu­min saar­na­kin sai­si kuu­li­joi­ta hy­väl­le tuu­lel­le. Ei­kä se ihan tur­ha toi­ve ol­lut­kaan. Hoi­ta­ja ylä­ker­ras­ta tuli nou­ta­maan tois­ta mum­moa ja huik­ka­si ovel­ta, et­tä läh­de­tään­pä nyt ko­tiin tuon­ne ylös. Tä­hän mum­mo to­te­si vir­nis­tä­en, et­tä jaa, läh­de­tään­kö ihan Tai­vaan ko­tiin jo.

Kuu­lim­me li­sää Raa­ma­tun ih­meis­tä Por­voon rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä las­ten seu­rois­sa. Ju­ma­lan mies Elia teki ih­meen Sar­pa­tis­sa asu­van köy­hän les­ken ko­dis­sa. Tä­män ai­noa poi­ka oli sai­ras­ta­nut ja kuol­lut. Elia ru­koi­li Ju­ma­laa ja Ju­ma­la he­rät­ti po­jan eloon. Oli syy­tä iloon ja kii­tok­seen. Ju­ma­la kuu­li van­hurs­kaan ru­kouk­sen.

Seu­rois­sa ole­vat lap­set kuun­te­li­vat tark­kaan myös ta­paus­ta omas­ta lap­ses­ta­ni, joka jäi ker­ran su­vi­seu­rois­sa au­ton al­le ja louk­kaan­tui va­ka­vas­ti. Per­heen ja koko us­ko­vais­ten jou­kon esi­ru­kouk­set kan­toi­vat hän­tä, ja Ju­ma­la an­toi hä­nen pa­ran­tua. Kuu­lim­me myös sie­lun­hoi­to­työs­tä, jota Paa­va­li teki asun­nos­saan Roo­mas­sa elä­män­sä vii­me vuo­si­na. Me saim­me roh­kai­sua sii­hen, et­tä Ju­ma­la mei­tä­kin hoi­taa ja var­je­lee.

Vii­mei­sis­sä seu­rois­sa ta­pa­sim­me van­han ys­tä­väm­me Yr­jön. Oli ilo ta­va­ta hy­vää ys­tä­vää ja ja­kaa evan­ke­liu­min sa­no­maa.

Hoi­va­ko­tien olo­suh­teis­ta on vii­me ai­koi­na kuul­tu huo­no­ja uu­ti­sia. Puut­teis­ta ei ol­lut Por­voos­sa merk­ki­ä­kään. Hoi­ta­jat oli­vat ys­tä­väl­li­siä ja tun­tui­vat ar­vos­ta­van työ­tään ja hoi­det­ta­vi­aan. Asuk­kaat oli­vat tyy­ty­väi­siä ja jopa vir­kei­tä.

Seu­ra­mat­kan jäl­keen pu­hu­ja jos­kus miet­tii, mitä mat­ka hyö­dyt­ti, kun ku­kaan ei tiet­tä­väs­ti teh­nyt pa­ran­nus­ta. Oli­ko mat­ka ja mo­nien vai­van­nä­kö tur­haa? Ju­ma­la lä­het­ti mei­dät kyl­vä­mään Ju­ma­lan sa­nan­sa sie­men­tä. Vas­taa­not­to oli hyvä ja kuu­li­joi­ta pal­jon. Toi­vot­ta­vas­ti Ju­ma­lan sana sai pu­do­ta hy­vään sy­dä­men maa­pe­rään ja tuot­taa siel­lä run­sas­ta sa­toa. Ju­ma­la vai­kut­ta­koon us­kon ja vah­vis­ta­koon en­nen us­ko­nei­den tai­vas­toi­voa.

Teks­ti ja kuva: Mik­ko Ul­jas