Odo­tim­me mie­len­kiin­nol­la mat­kaa. Mi­hin olim­me­kaan me­nos­sa? Len­to oli pit­kä, vä­li­las­ku­neen mel­kein 16 tun­tia. Mei­tä oli reis­sus­sa vii­si nuor­ta, pu­hu­jat Suo­mes­ta ja Yh­dys­val­lois­ta Sa­ka­ri Yr­jä­nä sekä Mar­tin Pyl­väi­nen ja hä­nen vai­mon­sa Sand­ra. Mat­ka­sim­me kah­del­la pik­ku­bus­sil­la ky­läs­tä ky­lään kuu­den päi­vän ajan Si­ai­an seu­dul­la. Maa ja maa­no­sa oli meil­le nuo­ril­le tun­te­ma­ton ja reis­sus­ta tuli mie­leen­pai­nu­va.

Kun saa­vuim­me pi­haan, vas­tas­sa oli usei­ta hy­myi­le­viä, hie­man ujo­ja kas­vo­ja. Kä­des­tä ter­veh­dit­tiin kah­del­la kä­del­lä ja nai­set usein ha­lauk­sin: “Kui mar­na sai!” Us­ko­vai­sia asuu har­vas­sa maa­seu­dul­la. Tie muut­tui vä­hi­tel­len pie­nem­mäk­si ja pie­nem­mäk­si ja lo­pul­ta vain pie­ni pol­ku saat­toi joh­taa pi­ha­pii­riin.

Ta­lo­ja oli yleen­sä kol­me tai nel­jä. Ne oli­vat pu­ner­ta­vas­ta sa­ves­ta ja ka­tot pel­tiä. Eläi­met kul­jek­si­vat va­paa­na pi­hal­la ja ta­lois­sa. Ku­kot ja ka­nat pi­ti­vät omia pu­heen­vuo­ro­ja seu­ro­jen ai­ka­na. Yh­des­sä nur­kas­sa soh­van vie­res­sä oli kana hau­to­mas­sa. Seu­rat pi­det­tiin yleen­sä si­säl­lä suu­rim­mas­sa huo­nees­sa, joka oli täyn­nä soh­via, no­ja­tuo­le­ja sekä soh­va­pöy­tiä. Sei­nät ja huo­ne­ka­lut oli pei­tet­ty lii­noin ja pit­si­kan­kain. Per­heet oli­vat yh­tei­söl­li­siä ja mon­ta su­ku­pol­vea asui sa­mas­sa pi­ha­pii­ris­sä. Mo­net oli­vat ot­ta­neet myös or­po­ja tai puo­li­or­po­ja kas­va­tet­ta­vik­seen.

Seu­ro­ja pi­det­tiin kah­des­sa pai­kas­sa yh­den päi­vän ai­ka­na. Pai­kal­la oli vaih­te­le­va mää­rä, n. 5-120 kuu­li­jaa mei­dän li­säk­si. Pu­hei­den jäl­keen oli het­ki ai­kaa myös kes­kus­te­luil­le. Muu­ta­mas­sa seu­ra­pai­kas­sa ih­mi­set jut­te­li­vat avoi­mes­ti us­ko­na­si­oi­ta.

Kui­ten­kin nai­sil­la meni suu­rin osa ajas­ta ruu­an­lait­toon tai he ei­vät tul­leet muu­ten vaan pu­het­ta kuun­te­le­maan si­säl­le. Vä­lil­lä kes­kus­te­lu jäi ni­mien esit­te­lyyn. Toi­vom­me kui­ten­kin, et­tä muu­ta­mien ih­mis­ten kans­sa sai­si pi­det­tyä yh­teyt­tä mat­kan jäl­keen­kin.

Py­hä­kou­lu­ja pi­det­tiin niis­sä pai­kois­sa, jois­sa oli pal­jon lap­sia. Py­hä­kou­lu­ja suun­ni­tel­tiin etu­kä­teen, mut­ta vas­ta pai­kan pääl­lä tie­si pi­det­tiin­kö sil­loin py­hä­kou­lua vai ei. Osa meis­tä aut­toi pu­hu­jia py­hä­kou­lun pi­dos­sa ja ai­hei­na meil­lä oli Jee­sus siu­naa lap­sia sekä Noo­an ark­ki. Tum­mat nap­pi­sil­mät jak­soi­vat kat­soa ja sil­mät kuun­nel­la tark­kaan ope­tus­ta. Lap­set muis­ti­vat hy­vin raa­ma­tun ta­ri­noi­ta ja osa­si­vat hy­vin vas­tail­la ky­sy­myk­siin. Lap­set käyt­täy­tyi­vät koh­te­li­aas­ti ai­kui­sia koh­taan ja iloit­si­vat. Hy­myt ja vil­ku­tuk­set saat­toi­vat vie­raat näil­lä main.

Koko sen ai­ka­na, kun olim­me maa­seu­dul­la em­me näh­neet mui­ta val­koi­hoi­sia. Täs­tä joh­tu­en var­sin­kin ka­duil­la liik­ku­en he­rä­tim­me pal­jon huo­mi­o­ta. Kaik­ki oli­si­vat ha­lun­neet myy­dä meil­le tuot­tei­taan. Ka­tu­ko­juis­ta saim­me os­tet­tua tuo­reim­mat he­del­mät ja muu­ta­mat pai­kal­li­set her­kut.

Pai­kal­li­set ha­lu­si­vat tar­jo­ta meil­le pa­ras­ta niin ruu­an kuin kul­je­tuk­sien suh­teen. Au­toil­la ajet­tiin etuo­vel­le as­ti, vaik­ka mei­tä suo­ma­lai­sia use­as­ti kau­his­tut­ti mil­lais­ta tie­tä pit­kin ete­nim­me. Ruo­ka­na tar­jot­tiin öl­jys­sä pais­tet­tu veh­nä­lät­tyä sha­pat­tia, uga­lia, rii­siä, kei­tet­tyä nau­taa, ka­laa tai ka­naa sekä kei­tet­tyä "sa­laat­tia".

Yk­si meis­tä pur­ki reis­su­ko­ke­muk­sen­sa näin: Ke­ni­an mat­ka he­rät­ti mi­nus­sa mo­nen­lai­sia tun­tei­ta ja aja­tuk­sia. Ih­mis­ten avoi­muus, ys­tä­väl­li­syys ja myön­tei­nen elä­mä­na­sen­ne toi it­sel­le­kin hy­vän mie­len. Mon­ta ker­taa nau­rat­ti, kun ka­duil­la näki, jos jon­kin­lai­sia me­no­pe­le­jä täy­teen las­tat­tui­na. Oli pu­hut­te­le­vaa, kun köy­hyy­des­tä ja niuk­kuu­des­ta­kin huo­li­mat­ta ih­mi­set vai­kut­ti­vat pää­a­si­as­sa on­nel­li­sil­ta. Tie­sin etu­kä­teen, et­tä tu­lem­me ole­maan hy­vin­kin al­keel­li­sis­sa ja eri­lai­sis­sa olo­suh­teis­sa, mi­hin it­se olen tot­tu­nut. Sii­tä huo­li­mat­ta mat­kam­me en­sim­mäi­set päi­vät oli­vat mi­nul­le vai­kei­ta.

Osa lap­sis­ta oli li­kai­sia ja rik­ki­näi­sis­sä vaat­teis­sa. Asu­muk­set oli­vat pie­niä ja erit­täin al­keel­li­sia. Myös sai­raut­ta oli sekä lap­sis­sa et­tä ai­kui­sis­sa. Mi­nun oli vai­kea hy­väk­syä ja kä­sit­tää, sitä mik­si juu­ri minä saan elää hy­vin­voin­ti­val­ti­os­sa ja nämä lä­hei­set asu­vat täl­lai­sis­sa olois­sa. Pik­ku­hil­jaa kui­ten­kin ym­mär­sin, et­tä ei­vät nämä ih­mi­set vält­tä­mät­tä osaa edes kai­va­ta muun­lais­ta elä­mää. Olen kii­tol­li­nen, et­tä Tai­vaan Isä on an­ta­nut elä­vän us­kon le­vi­tä myös Ke­ni­aan. Sii­tä nä­mä­kin ih­mi­set voi­vat saa­da suu­rim­man on­nen ja tur­van elä­mään.

Mat­kam­me oli unoh­tu­ma­ton ko­ke­mus. Jo­ten jos si­nul­le tu­lee jos­kus eteen mah­dol­li­suus läh­teä lä­he­tys­mat­kal­le mu­kaan, kan­nat­taa tart­tua ti­lai­suu­teen. Ko­ti­maas­ta­si kä­sin voit myös aut­taa Af­ri­kan us­ko­vai­sia SRK:n hu­ma­ni­taa­ri­sen avun kaut­ta.

An­na ja Heik­ki Hyy­ry­läi­nen, Ii­da Uu­te­la, Kat­ja Ka­su­ri­nen ja Vuok­ko Hil­tu­nen