Al­ku­vuo­si on jat­ko-opin­toi­hin ha­ke­mi­sen ai­kaa. Nuo­ret poh­ti­vat rat­kai­su­jaan ja las­ke­vat pis­tei­tä. Va­lin­to­jen te­ke­mi­nen voi ah­dis­taa, pe­lot­taa ja tuo­da epä­tie­toi­suut­ta. Haa­veet jat­ko-opin­to­pai­kas­ta ei­vät ai­na to­teu­du en­sim­mäi­sel­lä, ei­vät­kä vie­lä toi­sel­la­kaan ker­ral­la. Mut­ta sin­ni­käs yrit­tä­mi­nen voi tuo­da toi­vo­tun tu­lok­sen vaik­ka­pa nel­jän­nel­lä ker­ral­la. Sen olen lä­hi­pii­ris­sä­ni näh­nyt. Työs­sä­ni ylä­kou­lun opin­to-oh­jaa­ja­na vuo­sit­tain tois­tu­va ha­ke­mi­sen lop­pu­ki­ri on juu­ri nyt hek­ti­sim­mil­lään ja her­kim­mil­lään. Työ­ni ta­kia myös olen eri­tyi­sen kiin­nos­tu­nut ih­mis­ten ura­po­luis­ta.

Moni ko­kee, et­tä oma am­ma­tin­va­lin­ta on ol­lut sat­tu­man tu­los­ta: tiet­tyyn teh­tä­vään ei ole täh­dän­nyt, mut­ta elä­mä on kul­jet­ta­nut sii­hen. Myös it­se ajat­te­lin pit­kään omas­ta ura­po­lus­ta­ni niin: kun en muu­al­le pääs­syt. Nyt kui­ten­kin näen elä­mäs­sä­ni joh­don­mu­kai­sen po­lun tä­hän het­keen, vaik­ka en pääs­syt yli­op­pi­laak­si kir­joi­tet­tu­a­ni opis­ke­le­maan nii­tä am­mat­te­ja, jois­ta haa­vei­lin. Koen, et­tä pe­rus­kou­lun opet­ta­jan teh­tä­vis­tä juu­ri opon teh­tä­vä on it­sel­le­ni mie­lek­käin, vaik­ka se ei haa­ve­am­mat­ti­ni ol­lut­kaan.

Myös työs­sä­ni suh­tau­tu­mi­se­ni am­ma­tin­va­lin­taan on vuo­sien mit­taan muut­tu­nut. Al­ku­vuo­si­na oh­ja­sin op­pi­lai­ta jopa am­ma­tin­va­lin­tap­sy­ko­lo­gin vas­taa­no­tol­le. Sil­loin pal­ve­lua oli saa­ta­va­na Uta­jär­vel­lä, työ­paik­ka­kun­nal­la­ni. Tätä mah­dol­li­suut­ta ei ole enää vuo­siin ol­lut, pal­ve­lu on ka­ran­nut Ou­luun saak­ka. Mut­ta en ole ko­ke­nut sil­le enää tar­vet­ta­kaan.

Op­pi­laa­noh­jauk­ses­sa fi­lo­so­fi­ak­se­ni on muo­tou­tu­nut vuo­sien ko­ke­muk­sel­la aja­tus, et­tä am­ma­tin­va­lin­ta on pro­ses­si. Ei nuo­ren tar­vit­se tie­tää­kään, mikä hä­nes­tä tu­lee iso­na. Ku­kaan ei ole en­nus­ta­ja, joka nä­kee elä­mäs­sään eteen­päin. Riit­tää, kun läh­tee jo­hon­kin opis­ke­le­maan ja suo­rit­taa tut­kin­non. Ny­kyi­nen kou­lu­tus­jär­jes­tel­mä on ra­ken­net­tu niin jous­ta­vak­si, et­tä mi­kään va­lin­ta ei sul­je pe­ri­aat­tees­sa nuo­rel­ta jat­ko­kou­lu­tus­pol­ku­ja. En­ti­set opin­not lu­e­taan hy­väk­si, jo­ten mi­kään lop­puun opis­kel­tu ei mene huk­kaan.

On hyvä, jos on jous­ta­va mie­li kat­soa, mitä elä­mä tuo eteen. Em­me­hän edes tie­dä, mitä am­mat­te­ja tu­le­vai­suu­des­sa on. It­sel­lä­ni­kin on täs­tä ko­ke­mus­ta: Kun olin lu­ki­os­sa, ei opin­to-oh­jaa­jan va­kans­sia vie­lä ol­lut edes ole­mas­sa. Vas­ta opet­ta­jan töi­tä pe­rus­kou­lus­sa teh­des­sä­ni ta­pa­sin opet­ta­jain­huo­nees­sa en­sim­mäi­sen opon.

Omaan työ­his­to­ri­aa­ni si­säl­tyy vuo­sia, jol­loin hain opis­ke­le­maan muu­al­le ja haa­vei­lin toi­sen­lai­sis­ta töis­tä. Toi­vee­ni ei­vät to­teu­tu­neet. Uu­vuin työ­hö­ni, olin pet­ty­nyt. Olin vuo­rot­te­lu­va­paal­la, opin­to­va­paal­la ja osa-ai­ka­li­säl­lä. Haa­vei­lin eläk­keel­le pää­se­mi­ses­tä. Kun pää­sin tuon ki­vun ja uu­pu­muk­sen ylit­se, löy­sin uu­del­leen imun työ­hö­ni. Kou­lu­työ­hön on tul­lut pal­jon uut­ta ja in­nos­ta­vaa, ku­ten di­gi­ta­li­saa­tio. Aloin näh­dä kou­lu­työn niin mie­lek­kää­nä haas­tee­na, et­tä työs­ken­te­len vie­lä­kin nuor­ten kans­sa, vaik­ka sai­sin jää­dä jo eläk­keel­le.

​​Työ on ih­mi­sel­le usein puur­ta­mis­ta. Mie­len­kiin­toi­seen­kin työ­hön voi kyl­läs­tyä. Jos et saa teh­dä haa­ve­työ­tä­si, voi elä­mä sil­ti ol­la ri­kas­ta. Va­paa-ajal­leen voi löy­tää jo­ta­kin, joka aut­taa jak­sa­maan työ­e­lä­mäs­sä.

R. Van­ce Pe­a­vy pu­huu oh­jaus­fi­lo­so­fi­as­saan toi­von ik­ku­nas­ta. Ih­mi­sen mi­nä­ku­vaa voi vah­vis­taa niin, et­tä hän op­pii nä­ke­mään it­sen­sä sit­ke­ä­nä sel­viy­ty­jä­nä. Jos us­kot, et­tä et osaa, et osaa. Jos us­kot, et­tä osaat, osaat.

Ha­lu­an ava­ta tuo­ta toi­von ik­ku­naa. Jos tun­net ah­dis­tus­ta ja tus­kaa, mikä on oi­kea am­mat­ti si­nul­le ja löy­dät­kö val­mis­tut­tu­a­si edes työ­tä, luo­ta Ju­ma­laan. Vaik­ka haa­veet am­ma­tis­ta ja työs­tä ei­vät juu­ri nyt to­teu­du­kaan, on kaik­ki mah­dol­lis­ta. Niin kuin van­ha vii­saus sa­noo: jos yk­si ovi sul­keu­tuu, toi­nen au­ke­aa. Em­me vain vie­lä näe, mitä nä­ky­miä oves­ta avau­tuu. Pet­ty­mys­tä saa ko­kea, mut­ta se lien­tyy ai­ka­naan ja Ju­ma­la an­taa meil­le eh­kä pa­rem­paa kuin aa­vis­tam­me­kaan.

Ajat­te­len, et­tä Ju­ma­la joh­dat­taa elä­määm­me ja am­ma­tin­va­lin­taam­me, ne ei­vät ole sat­tu­maa.

Läh­de: Pe­a­vy, R. V. (2006): So­si­o­dy­naa­mi­sen oh­jauk­sen opas