Kang, kang! Ne ovat pa­lan­neet. Jo­el­la le­pää tois­ta­kym­men­tä lau­lu­jout­sen­ta sor­jia kau­lo­jan­sa ojen­nel­len. Sii­tä se al­kaa – ke­väi­sen le­vot­to­muu­den ai­ka.

Asun pel­lon ja joen vä­lis­sä. Joka ke­vät tuo val­kea näky häm­men­tää, nyt­kö ne ovat tul­leet. Kun sän­ki pal­jas­tuu pel­lol­ta ja joen sula laa­je­nee, al­ka­vat jout­sen­ten yli­len­not. Aa­mul­la ne len­tä­vät pel­lol­le ruo­kai­le­maan ja il­lan tul­les­sa jo­el­le le­pää­mään. Tor­ven tö­räh­dyk­sen kuul­les­saan on ryn­nät­tä­vä pi­hal­le nii­den len­toa kat­so­maan. Il­ta ku­luu ovea au­kais­tes­sa ja sul­kies­sa. Lin­tu­jen len­to on näh­tä­vä ja tor­ven he­läh­dyk­set kuul­ta­va.

Au­rin­koa lu­paa­va aa­mu he­rät­tää le­vot­to­muu­den. Töi­den jäl­keen on kii­rees­ti pääs­tä­vä ulos. Ter­mos­pul­lo mei­naa kaa­tua kii­rees­sä, ei­kä rep­pua tah­do löy­tyä. Ke­sä­ai­kaan siir­ryt­tä­es­sä on il­tai­sin­kin va­loi­saa ai­kaa ul­koil­la ja kat­sel­la au­rin­gon­las­kun vä­re­jä ve­den pin­nas­sa.

Suun­taan kul­ku­ni Uta­jär­ven Sot­ka­jär­vel­le. Sot­kan­hel­men lei­ri­kes­kuk­sen edes­sä on Mää­tän­saa­ri, jon­ne me­nee pik­ku­rui­nen sil­ta. Pian olen kul­ke­nut ki­lo­met­ri­sen saa­ren pääs­tä pää­hän. Mää­tän­saa­ri vai­kut­taa luon­non muo­vaa­mal­ta toi­sin kuin sen vie­res­sä ole­va pie­ni saa­ri.

Joki vir­taa voi­mal­la, mut­ta se on ou­don nä­köi­nen. Vir­ta on lii­an tek­ni­sen nä­köi­nen, luon­not­to­man ka­pea saa­ri kes­kel­lään. Jo­kiu­o­ma ja saa­ri on­kin muo­toil­tu val­ta­val­la Ma­ri­o­nin kau­hal­la. Mil­lai­sel­ta joki näyt­ti al­ku­pe­räi­ses­sä uo­mas­saan? Vir­taa­va vesi kui­ten­kin sy­käh­dyt­tää, mie­leen pyr­kii jo ke­sän häi­väh­dys.

Muis­te­len tois­ta saar­ta, se on eta­nan­muo­toi­nen. Oi­ke­as­taan nii­tä on kak­si, toi­nen isom­pi ja toi­nen sen pik­ku­ve­li. är­jän­saa­ri on uh­man­nut aal­to­jen ala­ti ran­to­ja vyö­ryt­tä­vää voi­maa. Hiek­ka­tör­mät ovat va­lu­neet tal­ven tuu­len ja ke­säl­lä ve­den hi­o­mi­na jär­veen. Hon­kien juu­ret kou­kis­te­le­vat rin­teil­lä, run­ko tais­te­lee maan ve­to­voi­maa vas­taan. Lo­pul­ta puun on an­net­ta­va pe­rik­si. Ry­mis­ten se ro­jah­taa ran­ta­ve­teen, jo­kin juu­rak­ko jää kui­ten­kin ime­mään ra­vin­toa maa­pe­räs­tä. Elä­mä jat­kuu, vaik­ka­kin epä­mu­ka­vas­sa asen­nos­sa.

är­jä on lu­mon­nut mi­nut. Hiek­ka­pe­räi­ses­sä maas­sa tö­nöt­tä­vät tu­ke­vat män­nyt, ran­noil­la huo­ju­vat ter­va­le­pät, koi­vu­jen run­got pon­nis­ta­vat ly­hyi­nä, käk­ky­räi­si­nä niu­kas­ta alus­tas­ta. Korp­pi ko­rah­te­lee tark­kaa­vai­se­na män­nyn lat­vas­sa. Hil­jai­suus imai­see si­sään­sä, py­säyt­tää ajan­ku­lun. Tuu­li ku­hah­te­lee, huo­ju­vien män­nyn­run­ko­jen vä­le­jä rai­doit­taa si­ni­nen tai­vas.

Pi­dän saa­ris­ta, kos­ka niil­lä on ra­jat. Kun kul­jen het­ken yh­teen suun­taan, olen saa­ren reu­nal­la. Vaih­dan suun­taa ja en­nen pit­kää hah­mo­tan saa­ren toi­sen reu­nan. Saa­rel­la on sa­lai­suu­ten­sa, kau­ka­na man­te­rees­ta.

Mää­tän­saa­ren ja man­te­reen vä­lis­sä kie­mur­te­lee pie­noi­nen vir­ta. Au­rin­ko hei­jas­tuu ve­den pin­nas­ta ja kun tuu­li lii­kut­taa joen pin­taa, puh­ke­aa se tuik­ki­maan. Mik­si sa­no­taan, et­tä täh­ti­tai­vas tuik­kii? Täh­det­hän kii­lu­vat jäh­met­ty­nei­nä tam­mi­kuun il­lan pak­kas­tai­vaal­la. Sen si­jaan vesi tuik­kii au­rin­gos­sa ja tuu­les­sa. Met­sä on vih­reä – män­nyt, ka­ta­jat, rah­ka­sam­mal, puo­lu­kan­var­vut. Pil­vi­ver­ho saa­vut­taa au­rin­gon, mai­se­ma muut­tuu yk­siu­lot­tei­sek­si.

Olo on tyy­ni ja on­nel­li­nen. En kai­paa min­ne­kään, ei puu­tu mi­tään. Mie­les­sä­ni he­räi­lee lu­paus. Tie­dän, et­tä tämä het­ki ei kes­tä lo­put­to­miin. Sik­si se on tär­keä. Le­vot­to­muus jää ky­te­mään.