Au­rin­ko pais­taa viis­tos­ti var­pui­hin. Pih­la­jan leh­det räis­ky­vät pu­nai­si­na, hors­man var­ret vi­vah­ta­vat orans­siin. Vä­rit tans­si­vat ke­pe­äs­ti vih­rei­den puo­lu­kan­leh­tien yl­lä, tai­vaan sini on kir­kas. Ti­ai­set par­vei­le­vat, py­räh­te­le­vät pi­ha­nur­mel­la le­vot­to­mi­na. Män­nyn­neu­las­ten kel­tai­set aal­lot vyö­ry­vät kos­te­al­la as­fal­til­la. Koi­vun sie­me­net täp­lit­tä­vät mul­taa kuin täh­det pak­kas­tai­vas­ta. Tie­dän, nyt joki vir­taa vah­va­na, mus­ta­na. Syk­syn luon­to te­kee mie­le­ni hai­ke­ak­si, on pääs­tä­vä ulos.

Pol­jen pyö­räl­lä mut­kais­ta van­haa tie­tä. Vil­ja on pui­tu, kor­ret sei­so­vat pel­loil­la suo­ris­sa ri­veis­sä kuin so­ti­laat it­se­näi­syys­päi­vän pa­raa­ti­kat­sel­muk­ses­sa. Kos­tea maa tuok­suu jää­hy­väi­sil­le. Haa­van leh­det ko­pi­se­vat pyö­rän ren­kai­den al­la. Las­ten kei­nut hei­lah­te­le­vat tyh­ji­nä hil­jai­ses­sa tuu­les­sa. Vaa­ral­ta avau­tuu ta­lo­jen vä­lis­tä hui­kai­se­va nä­ky­mä jo­ki­laak­soon. Kat­son lu­mot­tu­na mai­se­maa. Pel­lot lai­neh­ti­vat koh­ti vet­tä, pen­saat ja puut hil­lit­se­vät juok­sua. Ran­nal­la on säi­ly­nyt van­ha pu­nai­nen val­ko­kul­mai­nen talo. Se he­rät­tää mie­lee­ni nos­tal­gi­sia ku­via.

Tun­nen sy­vää kii­tol­li­suut­ta syk­sys­tä ja sii­tä, et­tä Luo­ja on an­ta­nut ky­vyn ko­kea kau­neut­ta. Vii­le­än ke­sän jäl­keen pel­kä­sin, mi­ten sel­vi­än pi­me­äs­tä vuo­de­na­jas­ta ja tal­ven pak­ka­sis­ta. Ke­sää ja läm­pöä ai­na odot­taa, sitä, et­tä ei pa­le­le vä­hil­lä­kään vaat­teil­la. Nyt huo­maan naut­ti­va­ni syk­syn vä­ri­lois­tos­ta. Tun­tuu, et­tä Ju­ma­la an­toi rus­kan, et­tä kes­täi­sim­me tal­ven. On on­ni, et­tä asum­me nel­jän vuo­de­na­jan maas­sa. Mar­ras­kuun los­kai­ses­ta­kin luon­nos­ta löy­tyy kau­nis­ta.

Las­keu­dun joen ran­taan. Telk­kä viil­tää ve­den pin­taa, kel­tai­set leh­det li­pu­vat mus­tal­la kal­vol­la. Ke­sän läm­pö liu­kuu luo­teis­tuu­len kai­na­loon. Tui­jo­tan ve­den lii­ket­tä. Sen mää­rä­tie­toi­nen kul­ku koh­ti mer­ta rau­hoit­taa. Jo­kin voi­ma imee vet­tä sy­vyyk­siin: pyör­re vaap­puu vir­ras­sa. Mie­tin ve­den voi­maa. Se tun­tuu vie­vän aja­tuk­set mu­ka­naan, pois tunk­kai­sis­ta luok­ka­huo­neis­ta, ään­ten myrs­kys­tä. Pois vaa­ti­muk­sis­ta, joi­ta en eh­kä ky­ke­ne enää täyt­tä­mään. Tar­vit­sen tä­män het­ken, jol­loin kel­lo ei mit­taa te­ke­mis­tä.

Vir­ta kään­tää ve­den me­no­suun­taan. Aja­tuk­set pa­laa­vat men­nee­seen ke­sään. Het­keen, jol­loin ka­jak­ki liu­kui su­la­neil­le ve­sil­le. Kesä oli edes­sä vas­ta suun­ni­tel­mi­na. Ai­kaa tun­tui ole­van edes­sä­päin pal­jon, vä­hem­män kui­ten­kin kuin te­ke­mis­tä. Yh­täk­kiä mo­net asi­at tun­tui­vat mah­dol­li­sil­ta.

En­sim­mäi­set ku­kat puh­ke­si­vat kuk­kaan: met­sä­täh­ti, ora­van­mar­ja, ke­tun­lei­pä. Ih­met­te­lin nii­tä, ihas­te­lin, niin kuin oli­sin ne en­sim­mäi­sen ker­ran näh­nyt. Me­si­an­ger­vo rie­haan­tui kuk­ki­maan reh­vak­kaas­ti. Sa­vos­sa opin tun­te­maan uu­sia kuk­kia: nur­mi­ko­hok­ki, si­pe­ri­an­si­ni­val­vat­ti, suo­hors­ma, jär­vi­sät­kin, ve­si­ta­tar. En ku­vi­tel­lut­kaan, et­tä muis­tai­sin nii­den ni­miä enää vuo­den pääs­tä. Kir­joi­tin ne muis­ti­la­pul­le kas­vi­kir­jan vä­liin.

Ko­e­tan, voin­ko ta­voit­taa ke­sän tun­nel­man. Nos­tan kat­see­ni män­nyn lat­voi­hin, si­ni­sel­le tai­vaal­le, pil­viin. En tun­ne mul­lan kos­te­aa tuok­sua, mä­tä­ne­vän ruo­hon vä­ke­vää le­mua. Tun­tuu, et­tä edes­sä on­kin va­loa ja läm­pöä. Au­rin­ko te­kee ke­sän.

Joen tyy­ni pin­ta on mus­ta. Ha­lu­ai­sin pu­lah­taa vii­le­ään ve­teen, mut­ta nyt ei ole ui­ma­pu­kua mu­ka­na. Koi­vun­leh­det ovat ke­rään­ty­neet tien lai­doil­le peh­meik­si ma­toik­si. Pot­kin nii­tä ha­jal­le. Kuu­luu peh­me­ää ka­hi­naa.

Koh­ta au­rin­ko on jo pai­nu­nut ho­ri­son­tin taak­se, on ai­ka kii­reh­tiä si­sään ja sy­tyt­tää ik­ku­nal­le lamp­pu. Sen ta­van opin Ruot­sin reis­sul­la.