Järven takaa avautuu näkymä, jota hallitsee suuri vaalea rakennus. Muuttokuorma seilaa auton peräkärryssä. Jännittää. Millainen vuosi on edessä? Vanne vatsan ympärillä kiristyy. Olen saapumassa Reisjärven opistolle, ensimmäiseen työpaikkaani matematiikan ja kemian opettajana.
Seison pienessä varastohuoneessa, jonka seinillä on hyllyjä. Katse harhailee etsien jotakin tuttua. Hyllyillä on pieniä purkkeja ja purnukoita, joiden etikettejä koetan tihrustaa: Mg, Cu, NaCl. Ne ovat pääosin tuttuja aineita, mutta mitä ihmettä näillä tehdään?
Olin juuri valmistunut luonnontieteiden kandidaatiksi. Tutkintoon sisältyi kemian opintoja, silloinen approbatur, nykyiseltä nimeltään perusopinnot. En ole koskaan ollut mikään kemisti, perusopinnotkin sain läpi juuri ja juuri. Nyt minun pitäisi opettaa kemian töitä. Katselen pulloja epäillen. Saanko mitään aikaan? Mistä löydän ohjeita laboratoriotöihin? Tympeä vanne puristuu taas vatsani ympärille.
Illat etsin stressaantuneena työohjeita. Jotenkin tunnit kai kuluivat. Muistan ainoastaan, että saippuaa me kerran tehtiin. Täytyy huokaista helpotuksesta, että katto ei lentänyt taivaan tuuliin, eikä kukaan myrkyttänyt itseään. Mitähän oppilaani tuumasivat hatarasta osaamisestani? Ehkä hymyilivät vinosti: ei taida itsekään osata ja tekelehtii opettajaksi.
Auditoriossa istuu porukkaa kuin pipoa. On alkamassa koe. Olen asetellut oppilaat istumaan joka toiseen penkkiin. Pulina ei tahdo hiljentyä, vaikka rauhoittelen yläkoululaisia keskittymään. Olen ensimmäistä vuotta peruskoulussa opettajana. Häly osoittaa hiljenemisen merkkejä ja alan jakamaan koepapereita. Ajattelen, että nyt saan hiukan huokaista, kun nuoriso keskittyy vastaamaan kysymyksiin.
Vielä mitä! Huomaan jonkun vilkuilevan vieruskaverin paperia. Kävelen viereen ja toppuuttelen nuorta katsomaan vain omaa koettaan. Samalla huomaan hälinää takapenkissä. Riennän lähemmäksi ja supina lakkaa. Alarivissä selkäni takana joku kumartelee pöydän alle. Mitähän siellä on menossa?
Palaan eteen ja annan katseen lipua auditorion yli. Huomaan syrjäsilmällä, että joku yrittää kurkistella edessä istuvan paperia. Ankara katse ja syyllinen kääntyy katsomaan omaa paperiaan.
Eihän näin voi jatkua. En hallitse tilannetta. Painajaismaista. Mietin kuumeisesti strategiaa. Jos sanon, että seuraavasta väärästä liikkeestä joutuu ulos kokeesta ja koenumeroksi paukahtaa nelonen. Uhkailen. Vähäksi aikaa tilanne taas rauhoittuu.
Menen kysymään vanhemmalta kollegalta, saisiko ysiluokkalainen tulla hänen tunniltaan opon luokse juttelemaan ammatinvalinnasta. On ensimmäinen työvuoteni opinto-ohjaajana.
– Ei käy! Minun tunniltani ei olla pois.
Ahaa, ajattelen. Ilmeisesti tunnilla käsitellään jokin tärkeä asia, joten yritän myöhemmin uudestaan. Muutaman kerran uusittuani kysymykseni, ymmärrän, että hänen tunniltaan ei todellakaan olla pois sen enempää ammatinvalinnasta kuin muustakaan asiasta keskustelemassa.
Sittemmin tulin huomaamaan, että oli kaksi muutakin opettajaa, joiden tunneilta ei oltu pois. Nuoren opon oli taivuttava ja koetettava järjestää ohjaukset muiden opettajien tunneille. Onneksi he ymmärsivät työni luonteen ja asian tärkeyden niin, että sain nuo ikäluokat neuvottua jotenkuten jatko-opintoihin.
En enää ole nuori opettaja, opettajavuosia on takana yli 30. Pinhuusiin olen toki joutunut vieläkin. Tosin kokemus on auttanut ja ammattitaito kasvanut niin, että olen oppinut luovimaan erilaisissa tilanteissa enkä hätkähdä vähästä. Päällimmäiseksi huolenaiheeksi nousee ehkä se, että kerkiänkö kollegoiden kyytiin päivän loputtua. Kuljemme nimittäin kimppakyydissä ja kollegoilla on tulenpalava kiire kotiin työpäivän loputtua. (Sivumennen sanoen, en kyllä muista koskaan kyydistä jääneeni, vaikka siitä painajaisia koko ajan näen). Toki minullakin on kiire kotiin. Päivän paras hetki on astua sisään kotiovesta, syödä ja pötkähtää sohvalle lehteä lukemaan ja torkkumaan.
pinhuusi = olla pinteessä
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys