Avaan julkaisumyyntikopin ikkunat. Väkeä saapuu rauhanyhdistyksen eteiseen. Kenkien töminää, katse kiertää aulaa, takin kiskomista päältä. Minulla on suojaisa koppi tarkkailla tulijoita. Jotkut seisovat odottaen, että puoliso saa asetettua takin naulakkoon. Pikkulapsia riisutaan haalareista. Toiset kävelevät määrätietoisesti seurasalin puolelle kohti tuttua istumapaikkaa. Tytöt parveilevat katsellen ulko-ovelle: joko porukka alkaa olla koossa ja valmiina marssimaan peräkanaa seurapenkkiin. Puheensorinaa, tervehdyksiä. Jotkut tervehtivät minuakin nyökäten, kun kulkevat myyntikopin luukun ohi naulakolle tai vessaan. Koen olevani syrjästäkatsoja luukkuni takana.
– Tulithan sinä, kuulen pienen pojan sanovan huojennusta ja iloa äänessään.
Mieleeni syöksyy kirpaiseva yksinäisyyden tunne. Niin, on tärkeää, että meillä on ystäviä, että jaksamme tulla seuroihin.
Muistan kipeänä kokemuksena omasta nuoruudestani, kuinka koin arkuutta lähteä seuroihin, jos ei ollut varmuutta, löydänkö sieltä seuraa. Pitkään kuljinkin isosiskoni mukana, perässä, niin ei tarvinnut pelätä yksin jäämistä. Ujostelin ihmisiä, tuntosarvet herkkinä aistin, kuulunko joukkoon. Olen luonteeltani introvertti ja joskus rauhanyhdistyksen toiminnan sosiaalisuus tuntuu vaikealta. Tuntuu, että en osaa olla rento ja seurallinen. Toisille se näyttää olevan luontaista.
Opiskeluaikoina Oulussa arkuus korostui, kun rauhanyhdistys oli suuri. Siksi kai hakeuduimmekin seurasaliin vakiopaikoille, että löysimme helpommin toisemme. Porukasta löytyi turvaa. Pelko oli sama kuin nuorempana, saanko olla tällainen kuin olen, kelpaanko, osaanko. En muista, osasinko silloin rukoilla ystävää, mutta onneksi niitä aina löytyi, niin ettei kovin monesti tarvinnut yksin lähteä seurojen jälkeen kämpille.
Myöhemmin ajattelin, että jos minulla olisi puoliso ja perhe, ei tarvitsisi miettiä kenen viereen istuisin seurapenkkiin. Minut kutsuttaisiin useammin kylään, eikä tarvitsisi kokea sitä kurjuutta, mitä hiljainen ja tyhjä koti seurojen jälkeen merkitsee. Vanhennuttuani tuo ei onneksi ole enää kipeä asia. Osaan olla yksinkin ja hiljaa.
Seurat päättyvät ja seuraan myyntikopin luukusta päinvastaista liikettä. Takkeja otetaan naulakoista, pipoja vedetään päähän. Nuoret keräytyvät ympyrään. Isät ja äidit juttelevat iloisesti keskenään, lapset hyörivät jaloissa. Aivan selvästi siinä sovitaan, mihin mennään kyläilemään. Minä en voi tehdä asian eteen mitään, koska seison lasivitriinin takana, eristyksissä muista.
Säädyllisen ajan päästä arvelen, että ostajia ei enää ilmesty ja suljen myyntikopin. Eteisestä ovat melkein kaikki jo häipyneet. Ilta on vielä nuori ja olisi mukava kokoontua vielä jonnekin. Kaipaan seuraa yksinäisessä myyntikopissa eristyksissä olon jälkeen. Joku ystäväni on vielä paikalla ja kyselen, onko kukaan kutsunut kylään. Kaikki kuulostavat kuitenkin olevan niin väsyneitä, että ovat päättäneet vetäytyä koteihinsa.
Nuoruudesta tuttu yksin jäämisen tunne syöksyy mieleeni: kotiinko yksin, pitkä ilta edessä, jääkaapin hurinaa kuunnellen? Päätän lähteä äitini luokse hoitokotiin. Siskoni on siellä myös käymässä ja saan jakaa hänen kanssaan illan riipaisevat kokemukset. Kohta veli laittaa viestiä, voisiko hän tulla vaimonsa kanssa kylään. Saan viettää elämäntäyteisen illan.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys