Avaan jul­kai­su­myyn­ti­ko­pin ik­ku­nat. Vä­keä saa­puu rau­ha­nyh­dis­tyk­sen etei­seen. Ken­kien tö­mi­nää, kat­se kier­tää au­laa, ta­kin kis­ko­mis­ta pääl­tä. Mi­nul­la on suo­jai­sa kop­pi tark­kail­la tu­li­joi­ta. Jot­kut sei­so­vat odot­ta­en, et­tä puo­li­so saa ase­tet­tua ta­kin nau­lak­koon. Pik­ku­lap­sia rii­su­taan haa­la­reis­ta. Toi­set kä­ve­le­vät mää­rä­tie­toi­ses­ti seu­ra­sa­lin puo­lel­le koh­ti tut­tua is­tu­ma­paik­kaa. Ty­töt par­vei­le­vat kat­sel­len ul­ko-ovel­le: joko po­ruk­ka al­kaa ol­la koos­sa ja val­mii­na mars­si­maan pe­rä­ka­naa seu­ra­penk­kiin. Pu­heen­so­ri­naa, ter­veh­dyk­siä. Jot­kut ter­veh­ti­vät mi­nu­a­kin nyö­kä­ten, kun kul­ke­vat myyn­ti­ko­pin luu­kun ohi nau­la­kol­le tai ves­saan. Koen ole­va­ni syr­jäs­tä­kat­so­ja luuk­ku­ni ta­ka­na.

– Tu­lit­han sinä, kuu­len pie­nen po­jan sa­no­van huo­jen­nus­ta ja iloa ää­nes­sään.

Mie­lee­ni syök­syy kir­pai­se­va yk­si­näi­syy­den tun­ne. Niin, on tär­ke­ää, et­tä meil­lä on ys­tä­viä, et­tä jak­sam­me tul­la seu­roi­hin.

Muis­tan ki­pe­ä­nä ko­ke­muk­se­na omas­ta nuo­ruu­des­ta­ni, kuin­ka koin ar­kuut­ta läh­teä seu­roi­hin, jos ei ol­lut var­muut­ta, löy­dän­kö siel­tä seu­raa. Pit­kään kul­jin­kin iso­sis­ko­ni mu­ka­na, pe­räs­sä, niin ei tar­vin­nut pe­lä­tä yk­sin jää­mis­tä. Ujos­te­lin ih­mi­siä, tun­to­sar­vet herk­ki­nä ais­tin, kuu­lun­ko jouk­koon. Olen luon­teel­ta­ni int­ro­vert­ti ja jos­kus rau­ha­nyh­dis­tyk­sen toi­min­nan so­si­aa­li­suus tun­tuu vai­ke­al­ta. Tun­tuu, et­tä en osaa ol­la ren­to ja seu­ral­li­nen. Toi­sil­le se näyt­tää ole­van luon­tais­ta.

Opis­ke­lu­ai­koi­na Ou­lus­sa ar­kuus ko­ros­tui, kun rau­ha­nyh­dis­tys oli suu­ri. Sik­si kai ha­keu­duim­me­kin seu­ra­sa­liin va­ki­o­pai­koil­le, et­tä löy­sim­me hel­pom­min toi­sem­me. Po­ru­kas­ta löy­tyi tur­vaa. Pel­ko oli sama kuin nuo­rem­pa­na, saan­ko ol­la täl­lai­nen kuin olen, kel­paan­ko, osaan­ko. En muis­ta, osa­sin­ko sil­loin ru­koil­la ys­tä­vää, mut­ta on­nek­si nii­tä ai­na löy­tyi, niin et­tei ko­vin mo­nes­ti tar­vin­nut yk­sin läh­teä seu­ro­jen jäl­keen käm­pil­le.

Myö­hem­min ajat­te­lin, et­tä jos mi­nul­la oli­si puo­li­so ja per­he, ei tar­vit­si­si miet­tiä ke­nen vie­reen is­tui­sin seu­ra­penk­kiin. Mi­nut kut­sut­tai­siin use­am­min ky­lään, ei­kä tar­vit­si­si ko­kea sitä kur­juut­ta, mitä hil­jai­nen ja tyh­jä koti seu­ro­jen jäl­keen mer­kit­see. Van­hen­nut­tu­a­ni tuo ei on­nek­si ole enää ki­peä asia. Osaan ol­la yk­sin­kin ja hil­jaa.

Seu­rat päät­ty­vät ja seu­raan myyn­ti­ko­pin luu­kus­ta päin­vas­tais­ta lii­ket­tä. Tak­ke­ja ote­taan nau­la­kois­ta, pi­po­ja ve­de­tään pää­hän. Nuo­ret ke­räy­ty­vät ym­py­rään. Isät ja äi­dit jut­te­le­vat iloi­ses­ti kes­ke­nään, lap­set hyö­ri­vät ja­lois­sa. Ai­van sel­väs­ti sii­nä so­vi­taan, mi­hin men­nään ky­läi­le­mään. Minä en voi teh­dä asi­an eteen mi­tään, kos­ka sei­son la­si­vit­rii­nin ta­ka­na, eris­tyk­sis­sä muis­ta.

Sää­dyl­li­sen ajan pääs­tä ar­ve­len, et­tä os­ta­jia ei enää il­mes­ty ja sul­jen myyn­ti­ko­pin. Etei­ses­tä ovat mel­kein kaik­ki jo häi­py­neet. Il­ta on vie­lä nuo­ri ja oli­si mu­ka­va ko­koon­tua vie­lä jon­ne­kin. Kai­paan seu­raa yk­si­näi­ses­sä myyn­ti­ko­pis­sa eris­tyk­sis­sä olon jäl­keen. Joku ys­tä­vä­ni on vie­lä pai­kal­la ja ky­se­len, on­ko ku­kaan kut­su­nut ky­lään. Kaik­ki kuu­los­ta­vat kui­ten­kin ole­van niin vä­sy­nei­tä, et­tä ovat päät­tä­neet ve­täy­tyä ko­tei­hin­sa.

Nuo­ruu­des­ta tut­tu yk­sin jää­mi­sen tun­ne syök­syy mie­lee­ni: ko­tiin­ko yk­sin, pit­kä il­ta edes­sä, jää­kaa­pin hu­ri­naa kuun­nel­len? Pää­tän läh­teä äi­ti­ni luok­se hoi­to­ko­tiin. Sis­ko­ni on siel­lä myös käy­mäs­sä ja saan ja­kaa hä­nen kans­saan il­lan rii­pai­se­vat ko­ke­muk­set. Koh­ta veli lait­taa vies­tiä, voi­si­ko hän tul­la vai­mon­sa kans­sa ky­lään. Saan viet­tää elä­män­täy­tei­sen il­lan.