Vuo­den­vaih­tees­sa yri­tyk­sis­sä teh­dään in­ven­taa­ri­o­ta. Va­ras­ton tuot­teet käy­dään läpi ja ar­vi­oi­daan yri­tyk­sen omai­suu­den ar­vo. Puu­ha on tut­tua lap­suu­des­ta­ni. äi­dil­lä­ni oli ki­os­ki, jon­ne me lap­set­kin uu­den­vuo­de­naat­to­na lin­noit­tau­duim­me äi­tiä aut­ta­maan tuot­tei­den las­ke­mi­ses­sa. Usein oli ko­vat pak­ka­set ja sor­mia pa­le­li ha­ta­ras­sa ki­os­ki­ra­ken­nuk­ses­sa.

Elä­mäs­sä­kin voi ol­la tar­ve teh­dä in­ven­taa­ri­o­ta. Ih­mi­nen ar­vi­oi ku­lu­nut­ta ai­kaa ja te­kee ar­vi­o­ta, mikä meni hy­vin, mikä huo­nos­ti. Usein täl­lai­nen ti­lan­ne ajoit­tuu vuo­den­vaih­tee­seen tai jon­kin uu­den al­kuun. En ole kos­kaan pi­tä­nyt vuo­den­vaih­tees­ta ja uu­den­vuo­den­vas­taa­not­ta­jai­sis­ta, eh­kä juu­ri in­ven­taa­ri­oa­ja­tuk­sen vuok­si. Ei ole help­poa aja­tel­la aloit­ta­van­sa uut­ta elä­män­vai­het­ta tai pyr­kiä muut­tu­maan pa­rem­mak­si ih­mi­sek­si.

In­ven­taa­rio voi ol­la hy­vin konk­reet­tis­ta­kin. Olen miet­ti­nyt jo use­am­man vuo­den ta­va­roi­de­ni lop­pu­si­joi­tus­ta. Se joh­tuu elä­kei­än lä­hes­ty­mi­ses­tä. Olen lä­hi­vuo­si­na muut­ta­mas­sa ko­ti­seu­dul­le­ni ta­kai­sin. Muu­tos tie­tää asun­non myy­mis­tä. Sii­nä­pä pul­ma! Mi­ten jak­san sel­vit­tää ta­va­ra­röyk­ki­ös­tä­ni säi­lyt­tä­mi­sen ar­voi­set esi­neet. Sitä en­nen on saa­ta­va asun­to myy­tyä ja paik­ka, min­ne ta­va­ran­sa hyy­rää. Mi­ten help­poa oli­si jää­dä asu­maan tu­tuil­le si­joil­le. In­ven­taa­ri­o­ta ei tar­vit­si­si teh­dä. Se jäi­si ai­ka­naan jäl­keen­jää­neil­le.

Olen aloit­ta­nut ta­va­roi­den kar­toit­ta­mi­sen. Lä­hi­pii­ris­sä on kas­va­vaa nuo­ri­soa, joka tar­vit­see opis­ke­lu­kämp­pään­sä as­ti­oi­ta ja mui­ta tar­ve­ka­lu­ja. Po­jil­le ne näyt­tä­vät kel­paa­van, mut­ta tyt­tö­lap­set os­ta­vat mie­luum­min ta­va­ran­sa uu­te­na. Ta­va­roi­ta voi myy­dä kirp­pu­to­ril­la­kin, jos jak­saa ne hin­noi­tel­la. Tai voi ne kan­taa myös kier­rä­tys­kes­kuk­seen, UFF:lle tai Pu­nai­sen Ris­tin Kont­tiin. Luul­ta­vas­ti va­lit­sen jäl­kim­mäi­sen vaih­to­eh­don. Kier­rät­tä­mi­nen on luon­non kan­nal­ta kes­tä­vää toi­min­taa.

Muu­ta­ma vuo­si sit­ten mie­li­puu­haa­ni oli se­lail­la tori.fi-si­vu­ja ja kier­rel­lä van­ho­jen ta­va­roi­den kaup­po­ja. Oli hy­ker­ryt­tä­vää löy­tää van­ha, kau­nis tuo­li, pöy­tä tai as­tia. Nyt tuo aja­tus tun­tuu hul­lul­ta. Mi­hin ta­va­ra­pal­jou­den saa mah­tu­maan? Mitä kai­kil­la ko­ris­te-esi­neil­lä teen? Ei tar­vit­se kuin vil­kais­ta ko­dis­saan ym­pä­ril­leen, kun huo­maa hamst­raus­tai­pu­muk­sen­sa. Mo­nen­lai­sia kah­vi­kup­pe­ja­kin on pi­not­tu­na tyh­jän pant­ti­na kaa­pis­sa. Ar­jes­sa riit­tää yleen­sä muu­ta­ma kah­vi­kup­pi ja lau­ta­nen ja lasi.

Mitä van­hem­mak­si elän, sitä tur­hem­mal­ta ta­va­ra tun­tuu. Hä­vi­tä yk­si ta­va­ra kuu­kau­des­sa – tuo aja­tus hou­kut­taa. To­sin uut­ta tu­lee han­kit­tua vä­hin­tään sen yh­den ta­va­ran ver­ran.

Muu­ta­ma vuo­si sit­ten kon­ma­ri­tet­tiin. Nyt pu­hu­taan kuo­lin­sii­vouk­ses­ta. Niis­tä on kir­joi­tet­tu kir­jo­ja. Vuo­den 2018 tam­mi­kuus­sa ruot­sa­lai­nen elä­ke­läi­nen Mar­ga­re­ta Mag­nus­son jul­kai­si kir­jan Mitä jäl­keen jää – Tai­to teh­dä kuo­lin­sii­vous. Kuo­lin­sii­vous ei tun­nu mi­nus­ta lain­kaan pa­hal­ta sa­nal­ta tai aja­tuk­sel­ta. En tai­da ol­la aja­tuk­si­ne­ni yk­sin. Löy­dän it­se­ni haa­vei­le­mas­ta, et­tä kun vuo­ro­ni on siir­tyä ajas­ta iä­i­syy­teen, ke­nen­kään ei tar­vit­si­si näh­dä vai­vaa jää­mis­tö­ni lä­pi­käy­mi­ses­tä.

Luin jo­kin ai­ka sit­ten leh­des­tä ar­tik­ke­lin ja­pa­ni­lai­ses­ta käy­tän­nös­tä. Siel­lä on pal­jon yk­si­ne­lä­viä, ja tar­vi­taan am­mat­ti­lai­sia, jot­ka me­ne­vät vai­na­jan ko­tiin sii­vo­a­maan ja tyh­jen­tä­mään ko­din. Tuo tun­tuu kal­se­al­ta, mut­ta suun­ta saat­taa ol­la meil­lä sama. Yk­si­na­su­via on vuo­den 2016 ti­las­ton mu­kaan Suo­mes­sa yli mil­joo­na hen­ki­löä. Kai­kil­la ei ole lä­hei­siä su­ku­lai­sia, jot­ka suo­rit­tai­si­vat asun­non tyh­jen­tä­mi­sen tai jot­ka jak­sai­si­vat vai­vau­tua sii­hen puu­haan.

Tu­le­vaan elä­köi­ty­mi­see­ni ja sen myö­tä ta­pah­tu­vaan elä­män­muu­tok­seen liit­tyy ele­tyn elä­män ar­vi­oin­tia. Yk­si tär­keä ajan­jak­so, työ­e­lä­mä, lop­puu ja toi­nen al­kaa. Asuin­paik­ka vaih­tuu. Poh­din: Mitä olen saa­nut ai­kaan? On­ko työ­u­ra­ni ol­lut tär­keä muu­ten­kin kuin et­tä se on tuo­nut lei­pää pöy­tää­ni? Jää­kö mi­nus­ta jäl­keä? Jos­kus on vai­kea näh­dä, et­tä kai­kel­la on ol­lut tar­koi­tus.

Eräs oi­val­lus hel­pot­taa: Kun mat­ka­ni päät­tyy, voin jät­tää kai­ken, omai­suu­te­ni­kin, Tai­vaan Isän huo­maan. Mi­nun ei tar­vit­se­kaan teh­dä täy­del­lis­tä in­ven­taa­ri­o­ta.