Vuodenvaihteessa yrityksissä tehdään inventaariota. Varaston tuotteet käydään läpi ja arvioidaan yrityksen omaisuuden arvo. Puuha on tuttua lapsuudestani. äidilläni oli kioski, jonne me lapsetkin uudenvuodenaattona linnoittauduimme äitiä auttamaan tuotteiden laskemisessa. Usein oli kovat pakkaset ja sormia paleli hatarassa kioskirakennuksessa.
Elämässäkin voi olla tarve tehdä inventaariota. Ihminen arvioi kulunutta aikaa ja tekee arviota, mikä meni hyvin, mikä huonosti. Usein tällainen tilanne ajoittuu vuodenvaihteeseen tai jonkin uuden alkuun. En ole koskaan pitänyt vuodenvaihteesta ja uudenvuodenvastaanottajaisista, ehkä juuri inventaarioajatuksen vuoksi. Ei ole helppoa ajatella aloittavansa uutta elämänvaihetta tai pyrkiä muuttumaan paremmaksi ihmiseksi.
Inventaario voi olla hyvin konkreettistakin. Olen miettinyt jo useamman vuoden tavaroideni loppusijoitusta. Se johtuu eläkeiän lähestymisestä. Olen lähivuosina muuttamassa kotiseudulleni takaisin. Muutos tietää asunnon myymistä. Siinäpä pulma! Miten jaksan selvittää tavararöykkiöstäni säilyttämisen arvoiset esineet. Sitä ennen on saatava asunto myytyä ja paikka, minne tavaransa hyyrää. Miten helppoa olisi jäädä asumaan tutuille sijoille. Inventaariota ei tarvitsisi tehdä. Se jäisi aikanaan jälkeenjääneille.
Olen aloittanut tavaroiden kartoittamisen. Lähipiirissä on kasvavaa nuorisoa, joka tarvitsee opiskelukämppäänsä astioita ja muita tarvekaluja. Pojille ne näyttävät kelpaavan, mutta tyttölapset ostavat mieluummin tavaransa uutena. Tavaroita voi myydä kirpputorillakin, jos jaksaa ne hinnoitella. Tai voi ne kantaa myös kierrätyskeskukseen, UFF:lle tai Punaisen Ristin Konttiin. Luultavasti valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon. Kierrättäminen on luonnon kannalta kestävää toimintaa.
Muutama vuosi sitten mielipuuhaani oli selailla tori.fi-sivuja ja kierrellä vanhojen tavaroiden kauppoja. Oli hykerryttävää löytää vanha, kaunis tuoli, pöytä tai astia. Nyt tuo ajatus tuntuu hullulta. Mihin tavarapaljouden saa mahtumaan? Mitä kaikilla koriste-esineillä teen? Ei tarvitse kuin vilkaista kodissaan ympärilleen, kun huomaa hamstraustaipumuksensa. Monenlaisia kahvikuppejakin on pinottuna tyhjän panttina kaapissa. Arjessa riittää yleensä muutama kahvikuppi ja lautanen ja lasi.
Mitä vanhemmaksi elän, sitä turhemmalta tavara tuntuu. Hävitä yksi tavara kuukaudessa – tuo ajatus houkuttaa. Tosin uutta tulee hankittua vähintään sen yhden tavaran verran.
Muutama vuosi sitten konmaritettiin. Nyt puhutaan kuolinsiivouksesta. Niistä on kirjoitettu kirjoja. Vuoden 2018 tammikuussa ruotsalainen eläkeläinen Margareta Magnusson julkaisi kirjan Mitä jälkeen jää – Taito tehdä kuolinsiivous. Kuolinsiivous ei tunnu minusta lainkaan pahalta sanalta tai ajatukselta. En taida olla ajatuksineni yksin. Löydän itseni haaveilemasta, että kun vuoroni on siirtyä ajasta iäisyyteen, kenenkään ei tarvitsisi nähdä vaivaa jäämistöni läpikäymisestä.
Luin jokin aika sitten lehdestä artikkelin japanilaisesta käytännöstä. Siellä on paljon yksineläviä, ja tarvitaan ammattilaisia, jotka menevät vainajan kotiin siivoamaan ja tyhjentämään kodin. Tuo tuntuu kalsealta, mutta suunta saattaa olla meillä sama. Yksinasuvia on vuoden 2016 tilaston mukaan Suomessa yli miljoona henkilöä. Kaikilla ei ole läheisiä sukulaisia, jotka suorittaisivat asunnon tyhjentämisen tai jotka jaksaisivat vaivautua siihen puuhaan.
Tulevaan eläköitymiseeni ja sen myötä tapahtuvaan elämänmuutokseen liittyy eletyn elämän arviointia. Yksi tärkeä ajanjakso, työelämä, loppuu ja toinen alkaa. Asuinpaikka vaihtuu. Pohdin: Mitä olen saanut aikaan? Onko työurani ollut tärkeä muutenkin kuin että se on tuonut leipää pöytääni? Jääkö minusta jälkeä? Joskus on vaikea nähdä, että kaikella on ollut tarkoitus.
Eräs oivallus helpottaa: Kun matkani päättyy, voin jättää kaiken, omaisuutenikin, Taivaan Isän huomaan. Minun ei tarvitsekaan tehdä täydellistä inventaariota.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys