Pyhäinpäivä merkitsee minulle harmaan hiljaisuuden aikaa. Puut ovat riisutut, koivun oksat piirtyvät graafisina, kuuset syvän vihreinä. Ilma on kosteaa, on helppo hengittää. Iloitsen haravoidusta pihamaasta, sytytetystä kynttilälyhdystä portaalla.
Kun katson työmatkalla auton ikkunasta ulos, harmaa metsä kutsuu minua nuotiolle. Järvikin on harmaa, saaret leijuvat sumussa hiljaisina, yksin. Odotan pyhäinpäivää, koska se suo kahden päivän tauon sulautua luonnon harmauteen. Kesän kiihkeän vihreyden, syksyn kiireisen sadonkorjuun jälkeen on aikaa katsella vettä, kuunnella itseään ja metsää. Marraskuu on sieluni kuva.
Pyhäinpäivänä muistelemme poisnukkuneita läheisiämme. Muistelemme heitä, jotka ovat päässeet jo perille, joiden esimerkki rohkaisee meitä uskomaan edelleen. Minullakin on hautausmailla näitä esikuvia: kummipoika, jonka elämä tuli täyteen jo viisivuotiaana, oma isä ja kauempana rakas mummo ja muut isovanhemmat. Heidän haudoilleen haluan ennättää sytyttämään kynttilät.
Toisaalta haluaisin pysähtyä Jumalan sanan äärelle juuri pyhäinpäivänä. Päivän kristillinen sanoma kuoleman voittamisesta on keskeinen osa uskoamme. Mutta kuinka jakaa aikansa niin, että ennättää sekä seuroihin, hautausmaalle että luontoon? Samaa kipua kannan pääsiäisen aikaan. Joskus tasapaino löytyy helpommin, joskus sen löytäminen kiristää hermoja ja tuo ristiriitaa.
Eräänä pyhäinpäivänä, kauan sitten, matkustin siskoni kanssa Muurolan pyhäinpäiväseuroihin. Opiskelimme tuolloin Oulussa, jossa liikenteen kohina tuskin hiljentyi edes pyhäpäivänä. Olo oli arjesta ja kiireestä levoton. Juna kolisteli pitkin kiskoja. Mutkassa vaunu kallistui, raiteiden liitoskohdat toivat äänimaailmaan säännöllisesti toistuvan kolkkeen. Se tyynnytti mielen.
Päämäärämme oli Rovaniemi, kaupunki kahden joen risteyksessä. Matkamme jatkui pienelle kylälle, jossa oli ystävämme koti. Kuusen oksat olivat kosteat ja raskaat, multa mustaa. Työkoneet oli korjattu varaston suojiin, heinäseipäät lepäsivät ladon seinustalla siisteissä pinoissa. Kaikki oli valmista lumen tulla. Mykistyin hiljaisuudesta ikkunoiden takana. Olin löytänyt pyhäinpäivän riisutut sävyt.
Tuon pyhäinpäivän muisto palautuu vahvana edelleenkin mieleeni. Tärkeät asiat olivat tasapainossa: Jumalan sana ja luonto. Silloin en tuntenut vielä kiirettä. Olin huoleton opiskelija, jolla tuntui olevan edessään monia syksyjä, monia mahdollisuuksia.
Ajankäytön tuomasta ristiriidasta huolimatta odotan pyhäinpäivää edelleenkin yhtenä syksyn kohokohtana. Toivon, että Jumala antaa minulle tyytyväisen ja levollisen mielen nauttia sekä seuroista että lepäävästä luonnosta.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys