Ovikello soi. Vilkaisen kelloa, vähän yli yhdeksän.
– Kuka siellä nyt tähän aikaan voi olla, ihmettelen.
Menen kylpyhuoneeseen ja riipaisen saunatakin yöpukuni päälle. Ovikello soi uudestaan, vaativasti.
Kiirehdin askeleitani ja solmin hätäisesti saunatakin vyötä kiinni. Varmaan siellä on taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja. Onkohan vesilaskuni jäänyt maksamatta?
Avaan oven. Portailla seisoo pieni poika, arviolta kolmevuotias. Ulkovalo valaisee itkuiset kasvot, lunta tipahtelee hiljalleen valkoiselle pihalle, puut pidättävät hengitystään.
– I-i-sä me-meni pois, poika nikottelee itkun lomasta.
Olen ihmeissäni. Mistä poika tipahti portailleni?
– Minne isä meni, kysyn.
– I-i-isä-sä me-meni, au-auto, yhhyyyy.
Laskeudun polvilleni pojan eteen.
– No, älähän itke. Minä en saa selvää, mitä sinä sanot. Koeta rauhallisesti sanoa, minne isä meni. Kyllä asia selviää, minä koetan tyynnytellä poikaa.
Piha on hiljainen, autot seisovat katoksessa. Yhtään ihmistä ei näytä olevan liikkeellä. Taloista loistavat jouluvalot.
– Odotahan, minä puen päälleni. Lähdetään ottamaan selvää, minne isä meni.
Peräydyn eteiseen ja alan vetää toppahousuja jalkaani. Poika tulee perässäni, alkaa heittämään takkia päältään. Aikooko hän jäädä minun luokseni? Hämmennyn. Stereoista tulvivat joululaulun sanat: Taas aiot jouluvieraakseni ja saavut, Jeesus, meillekin. Jotakin surullista hiipii mieleeni, jostakin kaukaa.
*****
Kirjahyllyssä on kirja. Sen kannet ovat vihreät. Kirjassa on muutama kuvakin, mustavalkoisia kuten sen ajan kirjoissa. Kirja kiehtoo mieltäni. Tai pikemminkin kirjan yksi kuva. Haluan unohtaa kuvan.
Joskus uteliaisuus käy ylivoimaiseksi. Otan kirjan käteeni. Selailen sitä epävarmoin ja jännittynein sormin, kunnes sivut aukeavat oikealta kohdalta. Tuossa se on! Kurkkuuni nousee tukahduttava pala.
Kuvassa on pieni tyttö, kiharatukkainen, rusetti hiuksissaan. Tytöllä on valkoinen mekko. Kuin juhliin menossa. Tyttö seisoo laiturilla yksin. Itkee. Tuuli liikuttaa järven aaltoja. Toinen nyrkki hieraisee silmää, toisessa roikkuu nukke. Hänet on on jätetty. Minne äiti ja isä ovat menneet? Häntä ei ole otettu mukaan. Kukaan ei kuule hänen itkuaan. Minua alkaa itkettää.
******
– Minä laitan toppahousut ja takin päälleni, että tarkenen. Tulitko sinä jostakin asunnosta tästä meidän pihalta?
Katson poikaa, näyttäisikö tämä tutulta. Itku on turvottanut pojan silmiä, ja nenästä vuotaa räkää. Ei, en ole nähnyt poikaa aiemmin.
Otan poikaa kädestä, käsi on pieni ja luottavainen. Astumme pihalle. Huomaan erään asunnon edessä vieraan auton.
– Tulitko sinä tuosta autosta? Onko tuo auto teidän, osoitan isoa tila-autoa.
– Isä me-meni, meni, au-auto.
Poika alkaa taas nyyhkyttää. Mieleeni tunkee kauhistuttava ajatus. Onko joku isä tosiaan jättänyt tämän pienen pojan autostaan ja ajanut pois? Pitääkö minun soittaa poliisille? Miten tällaisessa tilanteessa toimitaan? Lähdenkö kiertelemään pojan kanssa lähistöllä ja koetan kysellä häneltä, olisiko jokin talo hänen kotinsa? Olen vasta muuttanut seudulle, enkä vielä tunne tämän kulman asukkaita.
– Oliko siellä autossa muita kuin sinä ja sinun isäsi?
– I-i-isä meni po-po-pois, saa poika vain sanottua henkeään vetäen.
Olen tuskaisen epätietoinen, miten tämä asia selvitetään. Miten joku on voinut jättää näin pienen lapsen yksin? Niinkin voi tapahtua, surullista kyllä.
– Mennään kysymään neuvoa tuosta asunnosta, he varmaankin osaavat sanoa, missä isä on. Siellä on pieniä lapsia. He osaavat auttaa meitä. älä hätäile, kyllä isä löytyy.
Kyykistyn pojan eteen. Etäällä kuuluu ohimenevän junan suhinaa. Juna tulee jostakin, on matkalla jonnekin. Sen vakaa, raiteilla pysyvä liike tuo turvallisuutta, kyydissä matkustajat ovat mielet täynnä kihelmöivää odotusta.
*****
Yksi, kaksi, kolme. Lasken ohiajavia autoja. Autoissa istuu äitejä, isiä, lapsia, nuorisoporukoita. Takaikkunat ovat muurautuneet umpeen tavararöykkiöistä, makuupusseja, telttoja, uimarenkaita. Aurinko paistaa. Kuuma kaupunki työntää luotaan, asfaltti vie ja vilvoittavat vesistöt odottavat. Katson oikealle, vasemmalle, pakokaasut tunkevat nenääni. Viilenee jo, kun viimeiset perävalot kipuavat mäen päälle, katoavat sen taakse.
Minäkin haluaisin olla jossakin noista autoista, matkalla jonnekin. Käännyn kannoillani ja palaan takaisin kotipihaan. Punakylkirastas laulaa. On juhannusaatto.
******
– Laitetaan takki kiinni, ettei sinua palele. Mikä sinun nimi on?
– Mi-Mii-ka.
– Ai Miika. Montako vuotta sinä olet? Näytä vaikka sormilla.
Katson poikaa läheltä. Hänellä on pipo päässään ja siistit vaatteet. Kasvot ovat pyöreät, silmissä kyynelten takana pilkahtaa kirkas katse. Suloinen pikku poika. On hänestä pidetty huolta. Minun tekee mieli puristaa poika syliini.
– Soitetaan ovikelloa. Sinun isäsi on jo huolestunut, missä pikku-Miika on. Hän varmasti etsii sinua. Kyllä me isä löydetään, olehan huoleti.
Koetan puhua vakuuttavasti, vaikka oma mieleni on sekasortoinen. Mistä tämä poika meidän pihaan joutui? Miksi juuri minun ovelleni? Onhan tässä pihassa monta muutakin ovea.
Soitan ovikelloa. Joku raplaa lukkoa, ei meinaa saada auki. Pitkä, hoikka mies avaa oven. En ole häntä aiemmin nähnyt. Miehen takana loistavat lämpimästi joulukuusen valot, kuuluu lasten iloista mekastusta. Talon emäntä hymyilee taaempana, vieressä seisova isäntä on huolestuneen näköinen.
– Tiedättekö, mistä tämä pieni poika on kotoisin, kysyn pitkältä mieheltä.
– Sekö heräsi. Juuri äsken kävin katsomassa.
Mies ei katso minua, ei poikaa, katsoo autoaan, raplaa avaimiaan.
– Siellähän Miika on, sanoo talon isäntä iloisen näköisenä.
Silmänräpäyksessä minulle selviää. Poika on nukkunut autossa, kun perhe on tullut kyläilemään. Ei lapsi ole voinut tietää, mihin vanhemmat ovat menneet.
– Löytyihän isä, sanon huojentuneena ja puristan poikaa olkapäästä.
Palaan kotiini. Aukaisen oven lämpimään eteiseen. Paperikaihtimet kahahtavat ilmavirrassa. On hämärää. Kynttelikön keltaista valoa häivähtää taulun pinnassa. Lasienkeli ikkunassa liikahtaa vaimeasti, kun kuljen sen ohi. Mieskuoro kertaa laulun säettä: On maailman teillä vain rauhattomuus.
Kipeää ja murheellista liikahtaa mielessäni. Jouset hyväilevät suruani, pianon keveät sävelet koskettavat toivoa. Jokin etäinen tarina alkaa elämään mielessäni. Onko se jokin joulutunnelma vai muisto omasta lapsuudestani? Eksyneestä lapsesta ja katseesta, joka menee ohi.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys