Trasselisepin mopo- ja autonrassuumuistoja lukiessani nousivat mieleeni monet nuoruuden reissut, joita tehtiin erinäisillä romuautoilla. Minun isäni nimittäin oli varsinainen remonttireiska tai pikemminkin autoaulis. Meillä ei ollut koskaan muita kuin romuautoja. Isä osti vanhoja autoja, jotka hän sitten kunnosti enemmän tai vähemmän ajokuntoisiksi.
Autot olivat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta Sitikoita. Ensimmäinen auto perheessämme oli nimittäin Pösö. Liekö isä vielä kuuskytluvulla kuullutkaan ylellisen kuuloista sanaa Citroen? Mutta sitten hänet hurmasi Sitikoiden letkeä liito hydraulisen jousituksen päällä ja yhteiselämä automerkin kanssa alkoi.
Kieltämättä kyyti olikin huikeaa. Muistan tunteen, kun isä painoi kaasua ja selkä painui suloisesti pehmeään selkänojaan. Kuopat ylitettiin lentäen eikä kolmella renkaalla ajokaan mahdotonta ollut, jos yksi rengas sattui puhkeamaan. Maavaran nostomahdollisuudesta oli hyötyä marjametsässä ja tutkimusmatkoilla, kun liikuttiin jos jonkinlaisissa maastoissa.
Kouluajoilta muistan kuvion: isä kellarin autotallissa sitikan kimpussa. Aika useasti piti olla isän apuna autotallissa milloin kytkintä painamassa, milloin starttaamassa tai jotakin osaa kampeamassa paikoilleen. Kellari pakkasi olemaan sekaisin kampiakseleita, vetoniveliä, öljykanistereita, työkaluja ja sun muuta romua. Usein ilma oli sinisenä pakokaasusta. Arvaatte oikein, äiti ei tykännyt isän harrastuksesta yhtään. Minäkin näen vielä painajaisia öljyn läikittämistä kellarinportaista, bensatrasseleista ja maalinpärskeistä saunanlattialla.
Parhaimmillaan isän vielä eläessä Sitikoita oli tontillamme varmaan viisi kunnostusta vaativaa ja niin sanotut ajokuntoiset päälle. Nykyään talleissa on jäljellä kaksi Sitikkaa. Siellä ne lepäävät pölyn ja romun hautaamina etsimässä loppusijoituspaikkaansa. Ne kuuluvat veljelleni, jonka tontilla puolestaan on arviolta neljä ajokunnotonta sitikkaa.
Suviseurareissuun lähtö toistui saman kuvion mukaan. Moottori vinssin ja taljojen kanssa ylös ja uusi tilalle. Isä ja veli ahersivat myöhään yöhön auton kimpussa, mutta kuitenkin jouduimme kuin varkain karkaamaan matkaan. Isän mielestä autoa olisi vielä pitänyt rassata, mutta meillä lapsilla oli jo kiire lähteä matkaan. Isä roikkui viimeiseen asti auton rinnalla ja antoi ohjeita. Mutta matkaan päästiin, enkä muista, etteikö olisi takaisinkin tultu.
Kun sain ajokortin, lähdimme usein tyttöporukalla seuramatkoille. Eräässä Sitikassa oli ongelmia kytkimen kanssa. Se pakkasi takertumaan. Liikkeellelähtö oli töksähtelevää. No, isä arveli, että jos kytkinlevyt voitelee naurisöljyllä, takertelu lakkaa. Niinhän siinä kävikin, mutta homma karkasi käsistä: kytkin alkoi luistamaan. Mutta niin vain kärryllä tehtiin jokin Kuusamon reissu. Ylämäissä oli hankalaa, mutta perille päästiin ja takaisinkin. Sen jälkeen olen hyvin ymmärtänyt tiellä edessä hidastelevia kuskeja. Heillä voi kytkin luistaa.
Tuossa samaisessa Sitikassa oli myös sellainen vika, ettei se tahtonut käynnistyä. Isä neuvoi keinon. Piti lyödä vasaran ja meisselin avulla tiettyä kohtaa moottorissa, ja se auttoi. Pitihän sitä Rovaniemen nuortenpäiväreissulla jonkin kerran konepeltiä aukoa, mutta siitä matka aina jatkui. Liekö ollut samalla reissulla, kun kojelauta alkoi käryämään, mutta oli varjelus matkassa: auto ei syttynyt tuleen.
Minulla on menossa nyt seitsemäs oma auto. Ette varmaan arvaa, mitä merkkiä? Oikein, ne ovat kaikki olleet Sitikoita! Mutta eivät kylläkään romusellaisia. Samoin siskoni kaikki autot ovat olleet samaa lajia. Että taitaa olla vahvasti periytyvää sorttia tuo sitikismi.
Mahtaako nykyajan nuorilla olla enää vastaavia seikkailuja? Sääli, jos ei ole. Niitä on nimittäin mukava muistella näin vanhempana, vaikka en vielä keinutuolissa palvelukodissa keinuttelekaan.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys