Mau­no Kin­nu­nen

Kuva: Elli Kinnunen

Kii­tin luot­ta­muk­ses­ta. Sa­mal­la tun­tui jo­ten­kin hup­sul­ta, et­tä juu­ri mi­nua ky­syt­tiin blo­gis­tik­si. Mie­tin ni­mit­täin, et­tä oli­ko­han SRK:lla kaik­ki sil­mä­la­sit hä­vin­neet, kun siel­lä ei il­mei­ses­ti ha­vai­ta ym­pä­ril­läm­me ole­vaa mo­ni­sa­ta­päis­tä us­ko­vais­ten kan­san­kynt­ti­löi­den jouk­koa. En­tä mis­sä luu­raa­vat ne mo­net toi­mit­ta­jat ja kir­jai­li­jat, jot­ka työk­seen puu­hai­le­vat kir­joi­tus­ten pa­ris­sa? Mi­nul­ta ni­mit­täin puut­tuu kaik­ki kir­joi­tus­hom­miin liit­ty­vät an­si­o­mi­ta­lit.

Vies­tit­te­lin erääl­le ys­tä­väl­le­ni, et­tä tie­täi­si­vät­pä SRK:lla, mi­ten hei­kois­sa kan­ti­mis­sa mei­kä­läi­sen kir­joit­ta­mi­nen on: Olen elä­mäs­sä­ni lu­ke­nut tosi vä­hän kir­jo­ja. Ai­kui­suu­den ai­ka­na eh­kä muu­ta­ma sel­lai­sia, joi­ta voi­si kir­joik­si sa­noa. Mi­nul­la ei ole läp­pä­riä tai pöy­tä­ko­net­ta, jol­la kir­joit­taa. On vain 69 eu­ron kän­nyk­kä, jon­ka lasi on mel­ko rik­ki ja muis­ti täyn­nä. Vä­hän vä­liä saa vä­li­muis­tia tyh­jen­tää ja lai­tet­ta sam­mut­taa, jot­ta se jol­lain ta­paa pe­lit­täi­si.

Tuli tun­ne, et­tä ai­van kuin muu väki läh­ti­si met­sä­hom­miin vä­rik­käis­sä am­mat­ti­lai­sen va­rus­teis­sa moot­to­ri­sa­hat kiil­tä­en, mut­ta mei­kä­läi­sel­lä on toi­sin: on vain van­ha kir­ves, jos­sa terä py­syy pai­kal­laan – useim­mi­ten... Tun­tui siis hiu­kan sil­tä, et­tä hei­lui­sin huo­non kir­veen kans­sa kir­jain­ten vii­da­kos­sa sa­mal­la, kun muil­la on am­mat­ti­veh­keet. Ai­van kuin jol­lain oli­si jopa Moto käy­tös­sä, on niin am­mat­ti­lai­sen mei­nin­kiä!

To­te­sin, et­tä on­nek­si saan luot­taa sii­hen, et­tä SRK:lla on met­sän­var­ti­ja he­reil­lä; on lu­paus, et­tä siel­lä teks­te­jä lu­e­taan ja kor­ja­taan! Ja jos näyt­tää sil­tä, et­tä hom­mas­ta ei tule mi­tään, niin py­säyt­tä­vät tou­hun. Myös sil­loin, jos uh­kaa syn­tyä tu­ho­ja ja kon­ke­loi­ta, on met­sä­var­ti­ja oh­jaa­mas­sa mie­hen kir­vei­neen ko­tiin.

Sil­ti oli tosi vai­ke­aa an­taa vas­taus toi­mi­tuk­sen ky­sy­myk­seen "Si­nus­ta­ko blo­gis­ti?". Tun­tui, et­tä kun meil­lä on suur­per­he lap­si­neen, kym­me­ni­ne här­päk­kei­neen, sa­toi­ne vaat­tei­neen ja tu­han­si­ne le­lui­neen, niin jou­to­ai­kaa on ko­vin vä­hän, kos­ka elä­mä vaa­tii ai­kan­sa. Kuu­si­tois­ta las­ta tun­tuu toi­si­naan ai­ka pal­jol­ta, vaik­ka muu­ta­ma on jo muut­ta­nut ko­toa pois. Li­säk­si tämä van­ha rin­ta­ma­mies­ta­lom­me pi­ha­pii­rei­neen vaa­tii omat tou­hun­sa ja huol­ton­sa.

Pip­pu­ri­na ka­kun pääl­lä on va­ka­va ta­pah­tu­ma, kun 45-vuo­ti­as Päi­vik­ki-vai­mo­ni sai ai­voin­fark­tin syys­kuus­sa. On­nek­si hän sel­vi­si vä­hin vau­ri­oin ja pää­si ko­tiin. Hän on nyt tois­tai­sek­si sai­raus­lo­mal­la. Toi­saal­ta täs­sä ti­lan­tees­sa on on­ni, et­tä meil­lä on pie­niä lap­sia. He tuo­vat va­loa, läm­pöä ja kun­tout­ta­vaa tou­hua – ja puo­li­vuo­ti­aan Hil­man an­si­os­ta pys­tyn ole­maan van­hem­pain­va­paal­la oi­kein lain suo­jaa­ma­na. Tu­lee siis lei­pä­kin pöy­tään! Tu­le­vai­suus on mel­ko au­ki, siis se, mil­loin yleen­sä­kin pa­laan töi­hin. Blo­gien kir­joit­ta­mi­sen kan­nal­ta täl­lai­nen van­hem­pain­va­paa on­kin it­se asi­as­sa tosi hyvä jut­tu.

Päi­vi­kin in­fark­tin jäl­keen huo­ma­sin jos­kus yön tun­tei­na val­vo­nee­ni iso­jen asi­oi­den ää­rel­lä. Sai­raus­koh­taus py­säyt­ti rat­tai­den juok­sua niin, et­tä se, mikä en­nen oli tär­ke­ä­tä, tun­tui tu­le­van en­tis­tä tär­ke­äm­mäk­si. Tä­hän teh­tä­vä­pyyn­töön liit­ty­en tuli tun­ne, et­tä jos kir­joi­tuk­se­ni roh­kai­see jo­ta­kin elä­mään ja us­ko­maan, niin se on kyl­lä val­ta­van tär­keä asia. Toi­ses­sa vaa­ka­ku­pis­sa oli ja on edel­leen­kin se, saan­ko koko per­heen nä­kö­kul­mas­ta tuo­tet­tua teks­tiä suht' ki­vut­to­mas­ti, jot­tei isä ja avi­o­mies oli­si lii­ak­si nenä kän­ny­käs­sä. Et­tei per­heyh­teys ohe­ni­si tä­män teh­tä­vän ää­rel­lä, kun tuos­ta jo­kai­sen huo­mi­oi­mi­ses­ta kan­taa jos­kus muu­ten­kin huol­ta suu­ren per­heen kes­kel­lä.

No, sil­loin yön tun­tei­na aloin myös miet­ti­mään, oli­si­ko mi­nul­la ai­hei­ta, jois­ta voi­sin kir­joit­taa. Meni tun­ti, meni toi­nen. Aja­tuk­sen ra­tas pyö­ri ai­van täy­sil­lä, ja jo­ten­kin ih­meel­li­ses­ti ai­hei­ta al­koi jo sii­nä nous­ta esiin. Kai­voin keh­non kän­nyk­kä­ni esil­le ja kir­joi­tin miet­tei­tä ylös. Tuli tun­ne, et­tä kyl­lä se tai­taa ol­la niin, et­tä ai­hei­ta ja teks­tiä voi­si ol­la use­am­paan blo­giin.

Ol­laan siis kaik­ki­nen­sa ol­tu va­ka­van ää­rel­lä. Tun­tuu, et­tä elä­mä on herk­kää haa­voit­tu­maan, ja sik­si blo­gis­tin teh­tä­vään liit­ty­vä kol­men vuo­den ai­kaik­ku­na tun­tuu ai­ka kau­kai­sel­ta. Jos yh­tään läh­tee mur­hei­ta juok­se­maan vas­taan, nä­kee hy­vin, mikä on iso­jen osu­mien to­den­nä­köi­syys täl­lai­seen suur­sak­kiin. Eh­kä meil­le eh­tii jo yh­des­sä vuo­des­sa syn­tyä taas uu­si vau­va, ku­ten niin usein en­nen­kin? Tai joku sai­ras­tua pa­has­ti? Tai jo­tain muu­ta, mikä vie isos­ti voi­mia ja saat­taa teh­dä blo­gis­tin uras­ta haas­ta­vam­man? Toi­saal­ta, vau­van saa­mi­nen vuo­den si­säl­lä ei nyt ole ai­van to­den­nä­köis­tä, kun neu­ro­lo­gi kiel­si in­fark­ti­po­ti­las­ta tu­le­mas­ta ras­kaak­si. Äi­din tur­val­li­suus on yk­kö­sa­sia va­ka­van sai­rau­den ää­rel­lä.

Joo, lu­pau­dun yrit­tää teh­tä­väs­sä ai­na­kin vuo­den. Se to­si­aan aut­taa pal­jon, kun toi­mit­ta­ja on siel­lä toi­ses­sa pääs­sä kat­so­mas­sa pe­rään!

Suu­ren per­heem­me elä­mä, kuin iso rai­dal­li­nen rä­sy­mat­to, on tä­män kir­joi­tus­työn myö­tä het­ken kuin kui­vaus­te­li­neel­lä, lu­ki­joi­den näh­tä­vil­lä. Näi­den rai­to­jen kes­kel­tä lu­paan ti­ris­tää blo­gei­hin joi­ta­kin pi­sa­roi­ta, jois­sa on tä­män ma­ton tuok­su. Ei se ihan help­poa ole, kun elä­mä­ni on nyt niin ko­vin täyt­tä.

Vaan jos Ju­ma­la suo, niin tu­le­vi­na kuu­kau­si­na rä­sy­ma­tos­tam­me ti­pah­te­lee joi­ta­kin pi­sa­roi­ta ym­pä­ris­töön. Pi­sa­roi­ta, jois­sa pei­lau­tuu het­kiä ja tun­tei­ta niin omas­ta kuin per­heem­me­kin elä­mäs­tä. Pi­sa­roi­ta, jois­ta saat­taa pil­kah­del­la iloa jon­kun päi­viin. Toi­sel­le ne saat­ta­vat an­taa voi­maa ar­jen het­keen tai us­kon kil­voi­tuk­seen. Jos­pa niis­tä vä­lit­tyi­si tai­vaan tuok­su hou­ku­tel­len tun­non puh­tau­teen ja rau­haan, pois pi­me­äs­tä! Heik­ko on pie­nen pi­sa­ran voi­ma, mut­ta tai­vaan Tar­hu­ri on lu­van­nut ol­la hei­kois­sa vä­ke­vä.