Eikö olekin niin, että on mukava ottaa kivoja kuvia? Valokuviksi niitä ennen kutsuttiin ja valoa niihin koitettiin saadakin. Lienee sinullekin tuttua, ettei sitä niin mielellään kuvaa pieleen mennyttä aamupalahetkeä. Saattaa siitä valokin olla jotenkin kadoksissa. Entä, jos pihassa sattuukin olemaan ylijäämärahoilla ostettu urheiluauto? Miten helppoa olisi kyykistyä kännykän kanssa sen viereen tallentamaan pyhäaamun hetkeä, kun kiiltävään kylkeen heijastuu joutopäivinä itse rakennettu hirsikartano, joka niin somasti nököttää lohta kuhisevan järven rannalla. Eikö!
Muistan vuosien takaa, kun Facebook levisi ihmisten laitteisiin ja arkipäivään. Tunsin kyllä viehätystä asiaan mutta vieroksuin sitä, kun kiiltokuvamaisten otoksien keskellä ei tuntunut näkyvän arjen elämää. Toisaalta, jos kurkkaamme vaikkapa 1980-luvun kuva-albumiin, niin eipä siellä paperikuvissakaan helposti tule vastaan puuroisia arkipöytiä tai ankeita hetkiä. Tahdomme tallentaa kauniita hetkiä – kyllä niitä murheellisiakin riittää.
Voiko käydä niin, että jopa tämmöisen blogiukkelin teksteistä joku voi saada sellaisen käsityksen, että noilla se elämä rallattaa kuin ruusutarhassa käyskentelisivät? Ehkäpä jostain tekstistäni on paistanut läpi ruusunpiikkien pisto. Kyllähän sen arvaatkin: ei kenenkään elämä aina ole auvoista. Kun vaikkapa aamulla kärpäslätkän paksuista tiliä ihmettelee samalla kun terveysmurheet painavat, niin ei olo ole aina kovin hehkeä olkkarin legopeltoa kyntäessä lasten nahistelessa taustalla. Synkät hetket ja mietteet menevät onneksi aika nopeasti ohi, toisinaan mieli on kellariosastolla pitempäänkin.
Tunteet ovat sallittuja. Välillä joku juttu ihan naurattaa, toisessa hetkessä se ärsyttää. Isossa perheessä niitä juttuja tuntuu olevankin ihan vieri vieressä. Välillä tuskastuu vaikkapa siihen, kun on saatu viikkosiivous juuri päätökseen ja samantien lattiat näyttävät vallan toiselta. Ei ehkä ole samaa määrää tahmaa hidastamassa sukkien liukua, mutta mahtava tavaran paljous peittää alleen jo kovin isoa pinta-alaa. Matemaattisesti tuon ilmiön todistaminen ei ole kovin hankalaa. Ynnätäänpä: Jos 10 nuorinta lastamme jättää vain kolme tavaraa päivässä olkkarin lattialle, niin viikon päästä siinä on kaikkien ihailtavana jo ihan kiivettävä vuori – 210 tavaran vuori! Tarkemmin katsottuna vuoren rinteen kukkaloistosta erottuu monenlaista sukkaa, nukkea, lelua ja ties mitä. Melkein tarvitsee valjaat ja turvaköyden, jos huipulle meinaa kiivetä.
Tuo sama toistuu pihalla. Aina ei jaksa iloita, kun pihatantereemme on kuin mitä parhain kukkaketo, niin monenlaista väriä ja muotoa putkahtelee nurmikon seasta. On kuin katsoisi maaplänttiämme laulun sanoittajan silmin: "kukkivat kummut ja mansikkamaat"! Tarkemmin katsottuna kukat ovat jotenkin muovisen ja metallisen oloisia.
Näkisitpä tuon mansikkamaan juuri nyt. Keittiön ikkunasta katsottuna sen paikka kyllä erottuu mainiosti, onhan se reunustettu oikein kehikolla ja verkolla niin kuin kunnon mansikkamaan kuuluukin. Tai ei ne kehykset ja verkko oikein hyvin näy, mutta niiden kohdalla kukoistava viherseinä kertoo aidan paikan. Aivan voimainsa tunnossa on maasta työntynyt mitä ihmeellisintä villiä ja vihreää noin puolen metrin korkeuteen ja kuin metsänvartijana yhdellä kulmalla patsastelee miehenkorkuinen vaahtera. Miten monenmoista kukintaa mansikkamaan kohdalla menneenäkin kesänä oli! Saattoi sieltä joku löytää mansikankin.
Meillä on sen verran erikoinen piha, että kukkivuus on herkästi tarttunut myös autoihimme. Olemme nimittäin tottuneet näkyyn, jossa ruskeat ruusut koristavat kulkupeliemme hipiää. Nyt muutaman kuukauden sisällä kävi niin, että meitä pitkään palvelleet kaaramme päästelivät viimeiset höyryt. On jotenkin outoa, kun tilalle hommatut Japanin poikain tekeleet ovat iästään huolimatta yllättävän ruosteettomia. Tie korjaamolle on tullut tutuksi kummallekin pirssille – mielestäni aivan liian tutuksi!
Voikohan villivihanneksia kasvaa asuntovaunussa? Meinaan vaan sitä, kun tuo matkakotimme on melko runsaan oloinen. Vihreää työntyy monesta paikasta, on tämä Voikkaa kyllä ravinteikas paikka elämälle! Sammalilta ne minun silmään näyttävät, mutta joku villiyrttitietoinen saattaisi löytää seasta jotain matkaevästäkin. Eipä nuo vihreät pehmonauhat ole hirveästi meitä haitanneet, käytämme vanhaa vaunuamme tien päällä yleensä vain pari kertaa vuodessa: Suviseuroissa ja Keuruun seuroissa. Pääasia on, että vaunussa on nukkumatilaa, toimiva jääkaappi ja sisältä suhteellisen homeeton. Voisihan ulkonäköä hinkata kauniimmaksi ihan ajan kanssa, mutta ei ole hirveästi kiinnostanut. Saattavathan nuo vihermatot toimia jopa ääni- ja lämpöeristeenä, kun monenlaisia rakoja täyttävät.
Jos me kylpisimme rahassa, niin meillä olisi varmaan hiukan fiinimmät vempeleet allamme. Tai ainakin varmemmat, kun jotenkin varsinkin viime aikoina on erilaisten korjaamojen ovet heiluneet tiheään meidän tarpeittemme myötä.
Joskus korjausta ovat tarvinneet myös mieleni porstuan saranat. Toisinaan ne ovat jumittaneet niin, että ovi jää apposen auki. Ei ole kerinnyt kissaa sanomaan tai kymmeneen laskemaan, kun suusta on kuulunut isompi mylväys. Myös keho on toiminut nopeasti ja joskus myös väärin. On tullut tarvetta pyytää anteeksi. On tullut tarvetta mennä perheneuvolaan ja muihin vastaaviin palveluihin kysymän neuvoa, jotta porstualle saataisiin pituutta. Ei tulisi kylmä niin äkkiä sisään.
Kun edellisessä blogissani kerroin tilanteesta, jossa pieni untuvikkomme pelastui isolta tärskyltä, niin samassa tilanteessa patjakuiskaaja joutui kuulemaan isoja kirjaimia. Huusin tuolle ekaluokkalaiselle ja reilusti huusinkin, vaikka varmasti myös hän pelästyi rakkaan siskonsa tipahtamista. Kun tuotakin tilannetta ajattelen, nousee mieleen isoja kysymyksiä. Mikä on se toinen puoli minussa, joka nostaa ukkosenjylyä sinne, missä tarvittaisiin aivan toisenlaisia tuulia? Miksi läheiseni saavat liian usein kokea sitä, että isä ja aviopuoliso ei tunnukaan kovin rakastavalta?
Onneksi ympärilläni on ollut armoa ja anteeksiantamusta. Onneksi tuosta ehtymättömästä lähteestä on edelleenkin riittänyt elävää vettä pesemään likaa pois sisimmästäni. Onni on myös siinä, että asioista on voinut jutella myös uudestaankin, jos sovittu asia on alkanut uudestaan mietityttämään. Siksi halusin myös patjakuiskaajan kanssa jutella menneestä tapahtumasta myöhemminkin, jotta hän saisi vielä kertoa tuntojaan kovasta komennuksesta.
Niin se vain on, että elämme monenlaisen epätäydellisyyden keskellä. Täältä myös kerran lähdemme, epätäydellisyyden keskeltä. Mitä, jos viimeisellä matkallasi hautuumaan kärryn laakeri kitisee? Tai kanttori soittaa väärän kappaleen? Entä, jos osa on pukeutunut ihan etiketin vastaisesti? Tai jos hautakumpusi on kovin tyhjänä kukista? Ei nuo minua, lähtevää, haittaisi. Tänne ne kaikki jäävät, nuo maalliset touhut. Ei kuoleman rajan tuolle puolen enää muistuisi edes se, vaikka olisin kuollut maailman kamalimpaan kulkutautiin.
No onko sitten millään mitään väliä? On. Sillä on väliä, olenko minä taivaassa tuttu. Onko kalliimpaa kuin se, että jälkeenjääneiden mieleen olisi jäänyt valo, joka himmeästä pellistä kumminkin oli vuosien varrella heijastellut?
Kerronpa lopuksi vielä eräästä Google-hakutuloksesta. Olin myymässä vanhoja lastenrattaita Torin kautta kaukaiselle ostajalle. Jotta saisin luottamukselle takeita, laitoin nettihakuun hänen nimensä. Hakutulokset lisäsivät luottamusta. Yhtäkkiä tuli mieleen, että jos hän googlettaa, mitäköhän minusta on netissä. Lisääkö luottamusta? Yksi hakutulos osui kyllä aika kohdalleen. Joku oli lukenut jonkun blogini ja julisti keskustelun avauksessa, että oli löytänyt köyhän lestadiolaisperheen. Perusteluiksi hän laittoi: "Röntgenhoitaja, joka tekee 80% työaikaa. Vaimo kotiäiti. Heillä 16 lasta. Asuvat vanhassa, laajennetussa rintamamiestalossa. Eli on köyhiäkin lestadiolaisia."
Osuihan tuo ihan maaliin! On totta, että emme elä yltäkylläisyydessä, kun vertaa näkyvää maaosaamme moniin muihin. Silti elatusta ja vaatteita on riittänyt, varsinkin noita vaatteita! Nälkääkään emme ole nähneet kuin uutiskuvissa. Armonnälkää sitäkin enemmän. Voi, kunpa teksteistäni ja elämästämme näkyisi tuo armon nälkä ja se ihana osa, kun Jumala valtakunnastaan ruokkii meitä syntiin joutuvia ehtymättömällä leivällä!
Tasavallan presidentti Stubb piti puheen YK:n yleiskokouksessa 25.9.2024. Hänen mukaansa parempaan tulevaisuuteen pitää uskoa ennen kuin se voi olla mahdollinen. Siis pitää uskoa, ennen kuin se voi olla mahdollinen. Eikös hän puhunut ihan uskon ytimiä!
Vielä saamme uskoa. Armosta, hengellisesti köyhinä. Kun se, mihin uskomme, on mahdollinen, olemme perillä. Sitten ei enää tarvitse uskoa, vaan riemurikkaus on kohdallamme: taivaan ihanuus tässä ja nyt!
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys