Mauno Kinnunen
Mauno Kinnunen
“Ou - ouje - ou - oujejeeeee!”
On nupit pyöräytetty kaakkoon. Kaiuttimet huutavat kalvot pitkällä. Porukan fiiliksiä kohotellaan kohti taivasta, osa tuntuu olevan jopa ihan pilvessä. Lavan päätähden edesottamuksia seurataan silmä kovana. Tää on niin siistiä!
Tuollaisia tilanteita mahtaa olla useita pitkin Suomen kesää. En ole itse koskaan käynyt rokkikonsertissa, mutta uskon, että sellaisestakin voi ihminen saada eräänlaisia elämyksiä. Voi sisuksissa ihan pyörähtää. En tarkoita sillä tavalla, kuin jollain yksinäisellä seilaajalla tapahtuman reunamilla. Ei, vaan jotenkin mukavammin, jos itse huojuu tuhatpäisen joukon kanssa samaan tahtiin päätähteään seuraten – kyllähän siinä voi varmasti kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta!
Sinulla on varmasti kokemuksia tilanteista, joissa äänenvoimakkuus ei ole ollut järin tähtitieteellinen, mutta silti viesti on saanut sisuskalut ihan haukkomaan. Itsellä tulee mieleen vaikkapa yksi tapahtuma reilun 20 vuoden takaa. Eräässä punamullan värisessä rakennuksessa yksi mies sanoi aika hiljaa jotain. Sitten nainenkin sanoi jotain. Hyvin maltillisesti sanoivat, eivät huutaneet, vaikka yleisöäkin oli paikalla, eikä ollut edes äänentoistolaitteita. Silti se hetki oli tosi iso. Ja pian he kääntyivät, ja yhdessä lähtivät onnesta täpötäynnä, monien rukousten saattelemana. Tuore, rakas vaimoni ja minä, pyhään avioliittoon vihittyinä.
Toisinaan ääntä odotetaan hartaasti. Tulis jo, se kertoisi tärkeää viestiä! Isoja odotuksen hetkiä on ollut monella silloin, kun ihan siinä vieressä pieni sinertävä kurttuinen rääpäle kerää voimia hengenvetoon. Koko elämänsä ensimmäiseen hengenvetoon. Ja kun se on tapahtunut, on perään kuulunut sievä parkaisu, ei kirkon kokoinen. Silloin on tuntunut, että siinä on maailman isoin ääni. Se kertoo niin paljon - hän hengittää, hän elää!
Olet varmasti joskus kokenut, että myös hiljaisuus voi puhua, jopa huutaa. On tullut ehkä tehtyä jonkin sortin töllöntöitä ja sitten on reklamaation hetki. Vastapuoli ei olekaan sanonut sinulle isoin kirjaimin. Hän onkin ollut hiljaa. Vain katsonut sinua. Ja se katse on ollut kuin huutoa sisimpään, näin olet sen aistinut.
Itse koin vasta suurta hiljaisuuden huutoa, joka jäänee mieleeni loppuelämäksi. Vienpä sinut tarjottimen äärelle ihmettelemään tuota hetkeä. Tarjottimen? Niin, tarjottimella voisin kuvata kyseistä tapahtumapaikkaa sinulle. Tarkoitan tarjottimella sellaista, jolla yleensä viet toisten tekemää suuhunpantavaa pöytään, jota et itse omista. Tuo tarjotin on nyt Suviseurat, ja sen avulla autan hahmottamaan tilanteen sinulle, jolle tapahtuma on vieras.
Jos koko Suviseurojen alue olisi käsissäsi olevan tarjottimen kokoinen, niin suurin osa alasta olisi majoitusaluetta. Sinne ihmiset hinaavat asuntovaununsa ja telttansa useamman päivän yöpymistä varten. Nyt jos vippaat tarjottimen keskelle pinaattiletun, niin sen kokoinen on avara keskusalue, keskuskentäksi ja kentäksi sitä monesti sanotaan. Siellä on erilaisia toimintoja ja palveluja kesätapahtuman kävijöille, kuten vaikkapa ruokala, ensiapu ja jätskikioski.
Kaivapa sitten taskustasi sokeripala, ja laita se pinaattiletun päälle. Se kuvastaa tapahtuman tärkeintä rakennusta, reilu 4000 henkilöä vetävää valkoista suviseuratelttaa. Teltta on kuin kirkko. Sen etuosassa on puhujakoroke, josta pidetään seurapuheita, siis kuin pappi saarnoja kirkossa. Mitäpä luulet, onko tuo teltta puheiden aikana täysin hiljainen? Ei ole. Ääntä syntyy, kun ihmiset tulevat ja menevät. Välillä on toisille jotain asiaa, ja sitten hiljaa keskustellaan. Lapset ja pienet vauvat antavat äänisoppaan oman mausteensa, kun he touhuat omia juttujaan.
Suviseura-tapahtuma ei ole pelkkää teltassa kuuntelua. Yksi iso osa on laulaminen. Voit vain aavistaa, miten mahtava tunnelma siellä on, kun monituhatpäinen ihmismassa laulaa ympärillä ja hengittää laulun tahtiin! Tuo puheiden ja laulujen sanoma kiirii alueen reunasta toiseen. Siksipä näet tarjottimellasi paljon pikkutikkuja – ne ovat kaiutintolppia. Ne koetaan tosi tärkeiksi, sillä niiden avulla ohjelmaa voi kuunnella vaikka ruokaa syödessä, kahvia jonottaessa, vaippaa vaihtaessa ja niin edelleen.
Miksi kerron noista? Siksi, että ymmärrät, miten valtavasti siellä on ihmisiä ja heistä lähtevää pöhinää. Ja miten erityinen hetki se voikaan olla, jos tuo pöhinä hetkeksi päiväsaikaan hiljenee. Näin on tapahtunut minun kohdallani vain kerran. Se oli tämän kesän Suviseuroissa.
Varmaankin luit uutisista, että Suviseuroihin iski raju myrsky, jonka seurauksena perheenäiti menehtyi, kun syöksyvirtaus kaatoi hänen päällensä elektroniikkaa kantavan maston. Suruviesti kiiri suusta suuhun ja puhelimesta toiseen, ja iltaan mennessä hyvin moni oli tietoinen tapahtuneesta.
Illan aikana seurateltassa vietettiin ehtoollista ihan samaan tyyliin kuin maamme kirkoissa. Myrsky viivästytti sen aloitusta, mutta silti noin 20 000 seuravierasta kävi nauttimassa Pyhästä ehtoollisesta. Hyvin organisoitua toimintaa, mutta silti hyvin koskettavaa.
Ehtoollisen loppuessa seurateltta on aina täpötäynnä. Suviseuraorganisaation puheenjohtaja tuli tuohon hetkeen kertomaan myrskyn vaatimasta uhrista. En ollut tuolloin teltassa, mutta hetki puhutteli voimakkaasti niin siellä, kuin myös pitkin maatamme ja maapalloa. Seuraradion ja internetin välittäminä seurojen sanoma kiirii joka kolkkaan. Niinpä vaikkapa siskoni, joka oli sillä hetkellä satojen kilometrien päässä radion äärellä, pystyi aistimaan tilanteen erityisyyttä. Se oli viestin sanomassa, mutta myös hiljaisuudessa – kuului vain suruviestin kertojan sanat, mutta ei tuhansien teltassaolijoiden taustapöhinää, ei edes vauvan itkua!
Eräässä Raamatun kertomuksessa on tilanne, jossa Eeli koki Jumalan tulleen luokseen hiljaisessa huminassa. Koen, että tuo sama humina tuli tuossa suruviestissä. Se ei ollut puhujan persoonassa tai sanoissa, vaan sanomassa. Taivaan Isä antoi läsnäolonsa humista sen kautta yli alueen ja silitteli lapsilaumaansa lempeästi niin, että siitä tuli monille sukupolvikokemus.
Kuten kerroin, en ollut seurateltassa, vaan siinä aika lähellä, keskuskentällä. Juttelin veljeni kanssa. Olimme kuin suuressa metsässä, sellainen tunnelmahan se seurakentällä on, päivästä yöhön. Siellä pienet, isot, nuoret, vanhat, taimet ja kelot mukavan näköisenä joukkona yhdessä huojuvat. Siellä he yksittäisinä puina havisevat, niiaavat, nitisevät, natisevat – yhdessä suurena metsänä humisevat kuin Luojansa hymniä. Voi kun mahdollisimman moni pääsisi näkemään tuon metsän. Näkisi metsän puilta, sielunsa silmin! Tulepa ensi kesänä kokemaan!
Sinne ihmismetsään kuuluu kaiuttimista puheita ja lauluja. Niitä kuunnellaan pitkin päivää seurakentällä istuessa, jonottaessa, kävellessä, ruokaillessa. Kymmenien tuhansien ihmisten joukosta kuuluu kumminkin paljon myös ääntä, kun kohdataan, hoidetaan, nauretaan, itketään, liikutaan. Tuo tuttu ja idyllinen äänimaisema vallitsi seurakentällä myös tuona lauantai-illan hetkenä. Äänimaisema, joka ei liene koskaan päiväsaikana vaipunut hiljaiseksi.
Kaiken sen ihmishuminan keskellä oli Jumala. Hän alkoi puhua aivan erityisellä voimalla. Se puhe soljui ihmisten huminaan huomaamatta kuin henkäys, meni ihmisten sisimpään. Kuin virren sanoin se hiljensi puheäänen, vaimensi sen kokonaan ja pysäytti liikkeenkin. “On laannut voima tuulten. Vaikene, puhe huulten, vain sydän puhua nyt saa. “ (V 560)
Niin siinä kävi, sillä kun kaiuttimien kautta alkoi kuulua ensimmäiset sanat myrskyyn menehtyneestä kanssakulkijasta, joku salattu voima alkoi laskea valtavan väkijoukon puheen voimakkuutta. Sana sanalta hiljaisuus laskeutui kentälle aivan muutamassa sekunnissa.
Edesmenneen matkaystävän osalla oli voimakas vaikutus. Valtava ihmisjoukko oli aivan hiljaa, liikekin ihan pysähdyksissä. Sitten tuli kehotus nousta laulamaan perille päässeen lempivirsi. He nousivat, he kaikki nousivat. En nähnyt ketään istuvaa. Ja he lauloivat. Se laulu oli jotenkin erityisen kaunista. Aivan ennenkuulumatonta. En ollut koskaan kuullut tuollaisen joukon laulavan. Ehkei kukaan muukaan. Se laulu oli pehmeää, koska ei oltu kovissa sisätiloissa vaan taivaan alla. Se oli myös pehmeää, koska tilanne oli niin äärimmäisen koskettava. Moni ei pystynyt kunnolla laulamaan, ei täysin keuhkoin sooloiltu. Se oli rakkauden täyttämää myötälaulamista, jota nyyhkytykset säestivät hyvin kauniisti.
Jumala puhui sydämen sammumisen kautta myös seurateltan ja keskuskentän ulkopuolelle. Tästä todisti yläkouluikäinen tyttömme, joka oli lompsimassa kaukaista vaunupaikkaamme kohti. Yhtäkkiä tuli stoppi liikkeeseen. Niin tuli muillekin. Hänen sanojensa mukaan kaikki pysähtyivät, kuuntelivat hipihiljaa surusanomaa. Ihmisvirrat olivat pysähdyksissä myös laulun ajan. Erityinen hetki oli juuri siinä, heidän elämänpoluillaan.
Olen melko varma, että jossain, ehkä monessakin asuntovaunussa kimmelsi kämmenselkä. Se kimmelsi myötäelämisen kyyneleitä – oli suruviesti kantautunut seuraradion kautta arkisten askareiden hetkeen. Siinä ehkä jollain oli lapsen iltapalan aika. Pieni ihminen siinä ihmetteli, kun äitin jutustelu loppui. Loppui myös lusikan liike. Äiti kuunteli. Kävi käsi poskella ja taas; niin kirkkaat kyyneleet kirposivat yksi toisensa jälkeen. Lapsi katseli ja ihmetteli. Kohta äiti silitti pientä pellavapäätään, nousi seisomaan niin kuin ne kymmenet tuhannet poluilla, seurakentällä, ehkä myös monissa kodeissa ja yhtyi ääni vapisten menehtyneen äidin lempivirteen. Virteen, joka kertoo Jumalan rakkauden olevan kaikkea suurempi. Suurempi kuin vaikkapa yksittäisen ihmisen sydän.
“Suurempi kuin sydämeni
Jumalan on rakkaus.
Suurempi kuin oma tahto
Kutsujan on laupeus.
Suurempi kuin oma into,
ehdottomuus mieleni
- uskollisuus Jumalamme
kaikkea on suurempi.”
VK 525
Jälkikirjoitus
Suviseurojen surullinen tapahtuma ja sen jälkeiset hetket koskettivat minua syvästi, vaikka en ole menehtyneen lähiomainen. Sinä, joka olet, menetit myrskyssä sanomattoman paljon. Haluan tällä kirjoituksellani ottaa osaa suruusi. Olen varma, että sinua ja kaikkia teitä on monin rukouksin muistettu ja edelleenkin muistetaan.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys