“Ou - ou­je - ou - ou­je­jee­eee!”

On nu­pit pyö­räy­tet­ty kaak­koon. Kai­ut­ti­met huu­ta­vat kal­vot pit­käl­lä. Po­ru­kan fii­lik­siä ko­ho­tel­laan koh­ti tai­vas­ta, osa tun­tuu ole­van jopa ihan pil­ves­sä. La­van pää­täh­den ede­sot­ta­muk­sia seu­ra­taan sil­mä ko­va­na. Tää on niin siis­tiä!

Tuol­lai­sia ti­lan­tei­ta mah­taa ol­la usei­ta pit­kin Suo­men ke­sää. En ole it­se kos­kaan käy­nyt rok­ki­kon­ser­tis­sa, mut­ta us­kon, et­tä sel­lai­ses­ta­kin voi ih­mi­nen saa­da erään­lai­sia elä­myk­siä. Voi si­suk­sis­sa ihan pyö­räh­tää. En tar­koi­ta sil­lä ta­val­la, kuin jol­lain yk­si­näi­sel­lä sei­laa­jal­la ta­pah­tu­man reu­na­mil­la. Ei, vaan jo­ten­kin mu­ka­vam­min, jos it­se huo­juu tu­hat­päi­sen jou­kon kans­sa sa­maan tah­tiin pää­täh­te­ään seu­ra­ten – kyl­lä­hän sii­nä voi var­mas­ti ko­kea yh­teen­kuu­lu­vuu­den tun­net­ta!

Si­nul­la on var­mas­ti ko­ke­muk­sia ti­lan­teis­ta, jois­sa ää­nen­voi­mak­kuus ei ole ol­lut jä­rin täh­ti­tie­teel­li­nen, mut­ta sil­ti vies­ti on saa­nut si­sus­ka­lut ihan hauk­ko­maan. It­sel­lä tu­lee mie­leen vaik­ka­pa yk­si ta­pah­tu­ma rei­lun 20 vuo­den ta­kaa. Erääs­sä pu­na­mul­lan vä­ri­ses­sä ra­ken­nuk­ses­sa yk­si mies sa­noi ai­ka hil­jaa jo­tain. Sit­ten nai­nen­kin sa­noi jo­tain. Hy­vin mal­til­li­ses­ti sa­noi­vat, ei­vät huu­ta­neet, vaik­ka ylei­sö­ä­kin oli pai­kal­la, ei­kä ol­lut edes ää­nen­tois­to­lait­tei­ta. Sil­ti se het­ki oli tosi iso. Ja pian he kään­tyi­vät, ja yh­des­sä läh­ti­vät on­nes­ta tä­pö­täyn­nä, mo­nien ru­kous­ten saat­te­le­ma­na. Tuo­re, ra­kas vai­mo­ni ja minä, py­hään avi­o­liit­toon vi­hit­tyi­nä.

Toi­si­naan ään­tä odo­te­taan har­taas­ti. Tu­lis jo, se ker­toi­si tär­ke­ää vies­tiä! Iso­ja odo­tuk­sen het­kiä on ol­lut mo­nel­la sil­loin, kun ihan sii­nä vie­res­sä pie­ni si­ner­tä­vä kurt­tui­nen rää­pä­le ke­rää voi­mia hen­gen­ve­toon. Koko elä­män­sä en­sim­mäi­seen hen­gen­ve­toon. Ja kun se on ta­pah­tu­nut, on pe­rään kuu­lu­nut sie­vä par­kai­su, ei kir­kon ko­koi­nen. Sil­loin on tun­tu­nut, et­tä sii­nä on maa­il­man isoin ää­ni. Se ker­too niin pal­jon - hän hen­git­tää, hän elää!

Olet var­mas­ti jos­kus ko­ke­nut, et­tä myös hil­jai­suus voi pu­hua, jopa huu­taa. On tul­lut eh­kä teh­tyä jon­kin sor­tin töl­lön­töi­tä ja sit­ten on rek­la­maa­ti­on het­ki. Vas­ta­puo­li ei ole­kaan sa­no­nut si­nul­le isoin kir­jai­min. Hän on­kin ol­lut hil­jaa. Vain kat­so­nut si­nua. Ja se kat­se on ol­lut kuin huu­toa si­sim­pään, näin olet sen ais­ti­nut.

It­se koin vas­ta suur­ta hil­jai­suu­den huu­toa, joka jää­nee mie­lee­ni lop­pu­e­lä­mäk­si. Vien­pä si­nut tar­jot­ti­men ää­rel­le ih­met­te­le­mään tuo­ta het­keä. Tar­jot­ti­men? Niin, tar­jot­ti­mel­la voi­sin ku­va­ta ky­seis­tä ta­pah­tu­ma­paik­kaa si­nul­le. Tar­koi­tan tar­jot­ti­mel­la sel­lais­ta, jol­la yleen­sä viet tois­ten te­ke­mää suu­hun­pan­ta­vaa pöy­tään, jota et it­se omis­ta. Tuo tar­jo­tin on nyt Su­vi­seu­rat, ja sen avul­la au­tan hah­mot­ta­maan ti­lan­teen si­nul­le, jol­le ta­pah­tu­ma on vie­ras.

Jos koko Su­vi­seu­ro­jen alue oli­si kä­sis­sä­si ole­van tar­jot­ti­men ko­koi­nen, niin suu­rin osa alas­ta oli­si ma­joi­tu­sa­lu­et­ta. Sin­ne ih­mi­set hi­naa­vat asun­to­vau­nun­sa ja telt­tan­sa use­am­man päi­vän yö­py­mis­tä var­ten. Nyt jos vip­paat tar­jot­ti­men kes­kel­le pi­naat­ti­le­tun, niin sen ko­koi­nen on ava­ra kes­ku­sa­lue, kes­kus­ken­täk­si ja ken­täk­si sitä mo­nes­ti sa­no­taan. Siel­lä on eri­lai­sia toi­min­to­ja ja pal­ve­lu­ja ke­sä­ta­pah­tu­man kä­vi­jöil­le, ku­ten vaik­ka­pa ruo­ka­la, en­si­a­pu ja jäts­ki­ki­os­ki.

Kai­va­pa sit­ten tas­kus­ta­si so­ke­ri­pa­la, ja lai­ta se pi­naat­ti­le­tun pääl­le. Se ku­vas­taa ta­pah­tu­man tär­kein­tä ra­ken­nus­ta, rei­lu 4000 hen­ki­löä ve­tä­vää val­kois­ta su­vi­seu­ra­telt­taa. Telt­ta on kuin kirk­ko. Sen etuo­sas­sa on pu­hu­ja­ko­ro­ke, jos­ta pi­de­tään seu­ra­pu­hei­ta, siis kuin pap­pi saar­no­ja kir­kos­sa. Mi­tä­pä luu­let, on­ko tuo telt­ta pu­hei­den ai­ka­na täy­sin hil­jai­nen? Ei ole. Ään­tä syn­tyy, kun ih­mi­set tu­le­vat ja me­ne­vät. Vä­lil­lä on toi­sil­le jo­tain asi­aa, ja sit­ten hil­jaa kes­kus­tel­laan. Lap­set ja pie­net vau­vat an­ta­vat ää­ni­sop­paan oman maus­teen­sa, kun he tou­hu­at omia jut­tu­jaan.

Su­vi­seu­ra-ta­pah­tu­ma ei ole pelk­kää tel­tas­sa kuun­te­lua. Yk­si iso osa on lau­la­mi­nen. Voit vain aa­vis­taa, mi­ten mah­ta­va tun­nel­ma siel­lä on, kun mo­ni­tu­hat­päi­nen ih­mis­mas­sa lau­laa ym­pä­ril­lä ja hen­git­tää lau­lun tah­tiin! Tuo pu­hei­den ja lau­lu­jen sa­no­ma kii­rii alu­een reu­nas­ta toi­seen. Sik­si­pä näet tar­jot­ti­mel­la­si pal­jon pik­ku­tik­ku­ja – ne ovat kai­u­tin­tolp­pia. Ne ko­e­taan tosi tär­keik­si, sil­lä nii­den avul­la oh­jel­maa voi kuun­nel­la vaik­ka ruo­kaa syö­des­sä, kah­via jo­not­ta­es­sa, vaip­paa vaih­ta­es­sa ja niin edel­leen.

Mik­si ker­ron nois­ta? Sik­si, et­tä ym­mär­rät, mi­ten val­ta­vas­ti siel­lä on ih­mi­siä ja heis­tä läh­te­vää pö­hi­nää. Ja mi­ten eri­tyi­nen het­ki se voi­kaan ol­la, jos tuo pö­hi­nä het­kek­si päi­vä­sai­kaan hil­je­nee. Näin on ta­pah­tu­nut mi­nun koh­dal­la­ni vain ker­ran. Se oli tä­män ke­sän Su­vi­seu­rois­sa.

Var­maan­kin luit uu­ti­sis­ta, et­tä Su­vi­seu­roi­hin is­ki raju myrs­ky, jon­ka seu­rauk­se­na per­hee­näi­ti me­neh­tyi, kun syök­sy­vir­taus kaa­toi hä­nen pääl­len­sä elekt­ro­niik­kaa kan­ta­van mas­ton. Su­ru­vies­ti kii­ri suus­ta suu­hun ja pu­he­li­mes­ta toi­seen, ja il­taan men­nes­sä hy­vin moni oli tie­toi­nen ta­pah­tu­nees­ta.

Il­lan ai­ka­na seu­ra­tel­tas­sa vie­tet­tiin eh­tool­lis­ta ihan sa­maan tyy­liin kuin maam­me kir­kois­sa. Myrs­ky vii­väs­tyt­ti sen aloi­tus­ta, mut­ta sil­ti noin 20 000 seu­ra­vie­ras­ta kävi naut­ti­mas­sa Py­häs­tä eh­tool­li­ses­ta. Hy­vin or­ga­ni­soi­tua toi­min­taa, mut­ta sil­ti hy­vin kos­ket­ta­vaa.

Eh­tool­li­sen lop­pu­es­sa seu­ra­telt­ta on ai­na tä­pö­täyn­nä. Su­vi­seu­ra­or­ga­ni­saa­ti­on pu­heen­joh­ta­ja tuli tuo­hon het­keen ker­to­maan myrs­kyn vaa­ti­mas­ta uh­ris­ta. En ol­lut tuol­loin tel­tas­sa, mut­ta het­ki pu­hut­te­li voi­mak­kaas­ti niin siel­lä, kuin myös pit­kin maa­tam­me ja maa­pal­loa. Seu­ra­ra­di­on ja in­ter­ne­tin vä­lit­tä­mi­nä seu­ro­jen sa­no­ma kii­rii joka kolk­kaan. Niin­pä vaik­ka­pa sis­ko­ni, joka oli sil­lä het­kel­lä sa­to­jen ki­lo­met­rien pääs­sä ra­di­on ää­rel­lä, pys­tyi ais­ti­maan ti­lan­teen eri­tyi­syyt­tä. Se oli vies­tin sa­no­mas­sa, mut­ta myös hil­jai­suu­des­sa – kuu­lui vain su­ru­vies­tin ker­to­jan sa­nat, mut­ta ei tu­han­sien tel­tas­sa­o­li­joi­den taus­ta­pö­hi­nää, ei edes vau­van it­kua!

Erääs­sä Raa­ma­tun ker­to­muk­ses­sa on ti­lan­ne, jos­sa Ee­li koki Ju­ma­lan tul­leen luok­seen hil­jai­ses­sa hu­mi­nas­sa. Koen, et­tä tuo sama hu­mi­na tuli tuos­sa su­ru­vies­tis­sä. Se ei ol­lut pu­hu­jan per­soo­nas­sa tai sa­nois­sa, vaan sa­no­mas­sa. Tai­vaan Isä an­toi läs­nä­o­lon­sa hu­mis­ta sen kaut­ta yli alu­een ja si­lit­te­li lap­si­lau­maan­sa lem­pe­äs­ti niin, et­tä sii­tä tuli mo­nil­le su­ku­pol­vi­ko­ke­mus.

Ku­ten ker­roin, en ol­lut seu­ra­tel­tas­sa, vaan sii­nä ai­ka lä­hel­lä, kes­kus­ken­täl­lä. Jut­te­lin vel­je­ni kans­sa. Olim­me kuin suu­res­sa met­säs­sä, sel­lai­nen tun­nel­ma­han se seu­ra­ken­täl­lä on, päi­väs­tä yö­hön. Siel­lä pie­net, isot, nuo­ret, van­hat, tai­met ja ke­lot mu­ka­van nä­köi­se­nä jouk­ko­na yh­des­sä huo­ju­vat. Siel­lä he yk­sit­täi­si­nä pui­na ha­vi­se­vat, nii­aa­vat, ni­ti­se­vät, na­ti­se­vat – yh­des­sä suu­re­na met­sä­nä hu­mi­se­vat kuin Luo­jan­sa hym­niä. Voi kun mah­dol­li­sim­man moni pää­si­si nä­ke­mään tuon met­sän. Nä­ki­si met­sän puil­ta, sie­lun­sa sil­min! Tu­le­pa en­si ke­sä­nä ko­ke­maan!

Sin­ne ih­mis­met­sään kuu­luu kai­ut­ti­mis­ta pu­hei­ta ja lau­lu­ja. Nii­tä kuun­nel­laan pit­kin päi­vää seu­ra­ken­täl­lä is­tu­es­sa, jo­not­ta­es­sa, kä­vel­les­sä, ruo­kail­les­sa. Kym­me­nien tu­han­sien ih­mis­ten jou­kos­ta kuu­luu kum­min­kin pal­jon myös ään­tä, kun koh­da­taan, hoi­de­taan, nau­re­taan, it­ke­tään, lii­ku­taan. Tuo tut­tu ja idyl­li­nen ää­ni­mai­se­ma val­lit­si seu­ra­ken­täl­lä myös tuo­na lau­an­tai-il­lan het­ke­nä. Ää­ni­mai­se­ma, joka ei lie­ne kos­kaan päi­vä­sai­ka­na vai­pu­nut hil­jai­sek­si.

Kai­ken sen ih­mis­hu­mi­nan kes­kel­lä oli Ju­ma­la. Hän al­koi pu­hua ai­van eri­tyi­sel­lä voi­mal­la. Se puhe sol­jui ih­mis­ten hu­mi­naan huo­maa­mat­ta kuin hen­käys, meni ih­mis­ten si­sim­pään. Kuin vir­ren sa­noin se hil­jen­si pu­he­ää­nen, vai­men­si sen ko­ko­naan ja py­säyt­ti liik­keen­kin. “On laan­nut voi­ma tuul­ten. Vai­ke­ne, puhe huul­ten, vain sy­dän pu­hua nyt saa. “ (V 560)

Niin sii­nä kävi, sil­lä kun kai­ut­ti­mien kaut­ta al­koi kuu­lua en­sim­mäi­set sa­nat myrs­kyyn me­neh­ty­nees­tä kans­sa­kul­ki­jas­ta, joku sa­lat­tu voi­ma al­koi las­kea val­ta­van vä­ki­jou­kon pu­heen voi­mak­kuut­ta. Sana sa­nal­ta hil­jai­suus las­keu­tui ken­täl­le ai­van muu­ta­mas­sa se­kun­nis­sa.

Edes­men­neen mat­ka­ys­tä­vän osal­la oli voi­ma­kas vai­ku­tus. Val­ta­va ih­mis­jouk­ko oli ai­van hil­jaa, lii­ke­kin ihan py­säh­dyk­sis­sä. Sit­ten tuli ke­ho­tus nous­ta lau­la­maan pe­ril­le pääs­seen lem­pi­vir­si. He nou­si­vat, he kaik­ki nou­si­vat. En näh­nyt ke­tään is­tu­vaa. Ja he lau­loi­vat. Se lau­lu oli jo­ten­kin eri­tyi­sen kau­nis­ta. Ai­van en­nen­kuu­lu­ma­ton­ta. En ol­lut kos­kaan kuul­lut tuol­lai­sen jou­kon lau­la­van. Eh­kei ku­kaan muu­kaan. Se lau­lu oli peh­me­ää, kos­ka ei ol­tu ko­vis­sa si­sä­ti­lois­sa vaan tai­vaan al­la. Se oli myös peh­me­ää, kos­ka ti­lan­ne oli niin ää­rim­mäi­sen kos­ket­ta­va. Moni ei pys­ty­nyt kun­nol­la lau­la­maan, ei täy­sin keuh­koin soo­loil­tu. Se oli rak­kau­den täyt­tä­mää myö­tä­lau­la­mis­ta, jota nyyh­ky­tyk­set sä­es­ti­vät hy­vin kau­niis­ti.

Ju­ma­la pu­hui sy­dä­men sam­mu­mi­sen kaut­ta myös seu­ra­tel­tan ja kes­kus­ken­tän ul­ko­puo­lel­le. Täs­tä to­dis­ti ylä­kou­lui­käi­nen tyt­töm­me, joka oli lomp­si­mas­sa kau­kais­ta vau­nu­paik­kaam­me koh­ti. Yh­täk­kiä tuli stop­pi liik­kee­seen. Niin tuli muil­le­kin. Hä­nen sa­no­jen­sa mu­kaan kaik­ki py­säh­tyi­vät, kuun­te­li­vat hi­pi­hil­jaa su­ru­sa­no­maa. Ih­mis­vir­rat oli­vat py­säh­dyk­sis­sä myös lau­lun ajan. Eri­tyi­nen het­ki oli juu­ri sii­nä, hei­dän elä­män­po­luil­laan.

Olen mel­ko var­ma, et­tä jos­sain, eh­kä mo­nes­sa­kin asun­to­vau­nus­sa kim­mel­si käm­men­sel­kä. Se kim­mel­si myö­tä­e­lä­mi­sen kyy­ne­lei­tä – oli su­ru­vies­ti kan­tau­tu­nut seu­ra­ra­di­on kaut­ta ar­kis­ten as­ka­rei­den het­keen. Sii­nä eh­kä jol­lain oli lap­sen il­ta­pa­lan ai­ka. Pie­ni ih­mi­nen sii­nä ih­met­te­li, kun äi­tin ju­tus­te­lu lop­pui. Lop­pui myös lu­si­kan lii­ke. Äi­ti kuun­te­li. Kävi käsi pos­kel­la ja taas; niin kirk­kaat kyy­ne­leet kir­po­si­vat yk­si toi­sen­sa jäl­keen. Lap­si kat­se­li ja ih­met­te­li. Koh­ta äi­ti si­lit­ti pien­tä pel­la­va­pää­tään, nou­si sei­so­maan niin kuin ne kym­me­net tu­han­net po­luil­la, seu­ra­ken­täl­lä, eh­kä myös mo­nis­sa ko­deis­sa ja yh­tyi ää­ni va­pis­ten me­neh­ty­neen äi­din lem­pi­vir­teen. Vir­teen, joka ker­too Ju­ma­lan rak­kau­den ole­van kaik­kea suu­rem­pi. Suu­rem­pi kuin vaik­ka­pa yk­sit­täi­sen ih­mi­sen sy­dän.

“Suu­rem­pi kuin sy­dä­me­ni

Ju­ma­lan on rak­kaus.

Suu­rem­pi kuin oma tah­to

Kut­su­jan on lau­peus.

Suu­rem­pi kuin oma in­to,

eh­dot­to­muus mie­le­ni

- us­kol­li­suus Ju­ma­lam­me

kaik­kea on suu­rem­pi.”

VK 525

Jäl­ki­kir­joi­tus

Su­vi­seu­ro­jen su­rul­li­nen ta­pah­tu­ma ja sen jäl­kei­set het­ket kos­ket­ti­vat mi­nua sy­väs­ti, vaik­ka en ole me­neh­ty­neen lä­hi­o­mai­nen. Sinä, joka olet, me­ne­tit myrs­kys­sä sa­no­mat­to­man pal­jon. Ha­lu­an täl­lä kir­joi­tuk­sel­la­ni ot­taa osaa su­ruu­si. Olen var­ma, et­tä si­nua ja kaik­kia tei­tä on mo­nin ru­kouk­sin muis­tet­tu ja edel­leen­kin muis­te­taan.