Mau­no Kin­nu­nen

Sou­tu­mat­ka oli mie­leen­pai­nu­va, kun it­se mär­kä­nä hei­lut­te­lin hi­ho­ja ja lap­set kyy­höt­ti­vät muo­vin al­la. Kun pää­sim­me ran­taan ja au­toon, niin ei­pä sade enää niin har­mit­ta­nut­kaan, sil­lä juu­ri sil­loin tuli muu­ta­ma kun­non myrs­kyn­hön­käys. Tuli mie­leen, et­tä jos tuo myl­väys oli­si tul­lut sou­tu­mat­kal­la, niin las­ten sa­de­suo­ja­na ol­lut muo­vin­pa­la oli­si len­tä­nyt kau­ak­si ja au­tos­sa oli­si mel­ko kos­tea tun­nel­ma.

Kun it­se li­ko­mär­kä­nä is­tah­din kus­kin pai­kal­le, sain en­sim­mäi­sen hen­gäh­dys­tau­on mo­nen­lai­sen ko­et­te­le­muk­sen jäl­keen. Oli mie­li ko­ke­nut mo­nen­lais­ta myrs­kyä ja ole­mat­to­mat li­hak­set­kin oli­vat sou­ta­en kyy­din­neet ar­vo­las­tia mon­ta mat­kaa. Oli pal­jon syi­tä hen­käis­tä.

Oli myös en­sim­mäi­nen het­ki ja­kaa pu­he­li­mel­la ti­lan­teen tuo­maa kuor­maa. Yh­täk­kiä tuli mie­leen ra­kas ko­ti­sii­o­nin väki, joka oli juu­ri sil­loin viet­tä­mäs­sä lei­rin vii­meis­tä päi­vää. Tuli voi­ma­kas halu pyy­tää heil­tä esi­ru­kouk­sia rak­kaa­ni puo­les­ta. Lä­he­tin vies­tin muu­ta­mal­le. Jäl­keen­päin kuu­lin, et­tä se ta­voit­ti vii­me het­kel­lä Tar­mon, joka oli juu­ri me­nos­sa aloit­ta­maan lei­rin lop­pu­har­taut­ta. Hän ker­toi ti­lan­tees­tam­me ja mie­let yh­tyi­vät ru­kouk­seen. Läm­pi­mien aja­tus­ten pil­vi pel­mah­ti Ju­ma­lan kor­viin. Vaik­ka olim­me noin 200 ki­lo­met­rin pääs­sä lei­rin­kes­kuk­sen har­taus­het­kes­tä, ei hä­nel­le ol­lut temp­pu ei­kä mi­kään siir­tää ru­kouk­sen voi­maa mei­hin: riit­tää­hän tai­vaan ja maan Luo­jan kat­se­kin val­lan hel­pos­ti maa­il­man­kaik­keu­den ää­res­tä toi­seen.

Vies­tin lä­he­tet­tyä aloin po­sot­te­le­maan pe­su­ee­ni kans­sa Mik­ke­liä koh­ti. Sen voin kum­min­kin sa­noa, et­tä koin ai­van eri­tyis­tä rau­haa sinä päi­vä­nä ja sama ko­ke­mus oli myös Päi­vi­kil­lä. Jos­tain oli tul­lut vah­va tun­ne, et­tä olem­me hy­väs­sä tur­vas­sa.

Sai­raa­las­sa AVH-po­ti­laan pro­to­kol­laan kuu­luu tiet­ty­jä mit­tauk­sia ja ko­kei­ta. Li­säk­si ai­vot ku­va­taan no­pe­as­ti tie­to­ko­ne­to­mog­ra­fi­a­lait­teel­la ja tar­vit­ta­es­sa myös kau­lan ja ai­vo­jen ve­ri­suo­net var­jo­ai­neen kans­sa. Päi­vi­kin oi­rei­den syy var­mis­tui näi­den tut­ki­mus­ten jäl­keen: kes­kel­lä ai­vo­ja oli pie­ni ai­voin­fark­ti eli ai­vo­val­ti­moon oli tul­lut tu­kos ja sen ta­kai­nen ai­vo­ku­dos kär­si ha­pen­puut­tees­ta. Hä­nel­le aloi­tet­tiin mo­nen­lai­set lääk­keet ja nii­den ta­kia Hil­maa ei saa­nut­kaan imet­tää. Jä­tin vai­mo­ni toi­pu­maan te­ho­val­von­nan osas­tol­le ja eri­lais­ten mut­kien jäl­keen löy­sin it­se­ni ko­toa saa­ri­mat­ka­lais­ten kans­sa. Oli iha­na vaih­taa kui­vat vaat­teet ja pääs­tää lap­set ko­din pe­rus­ku­vi­oi­hin: syö­mään, leik­ki­mään, ul­koi­le­maan. Hil­ma­kin op­pi no­pe­as­ti syö­mään kor­vi­ket­ta pul­los­ta.

Päi­vi­kin ym­pä­ril­lä oli kah­den päi­vän ajan mo­nen­lais­ta tou­hua ja sai­raa­laa­kin vaih­det­tiin. Kos­ka uut­ta in­fark­tia ei tul­lut ja oi­reet oli­vat lie­vät, niin jo muu­ta­man päi­vän pääs­tä saim­me ko­tiin hiu­kan köm­pe­lök­si muut­tu­neen ja vi­ro­lai­sit­tain pu­hu­van rak­kaam­me. Hän oli taas omien­sa jou­kos­sa, kii­tos Ju­ma­lal­le!

Seu­raa­vi­na viik­koi­na saim­me ai­van kuin kä­per­tyä suu­rim­paan sy­liin, kun ko­ti­sii­o­nim­me kan­nat­te­li mei­tä ru­kous­ten, muis­ta­mis­ten ja käy­tän­nön avun muo­dos­sa.

Haas­ta­vaa ti­lan­net­ta elä­es­sä ja näin jäl­keen­päin olen py­säh­ty­nyt ih­met­te­le­mään joi­ta­kin asi­oi­ta. Yk­si niis­tä on tuo lei­ri. Jos sitä ei oli­si ol­lut tuo­na vii­kon­lop­pu­na, niin ru­kous­pyyn­tö­ni oli­si lu­et­tu seu­rois­sa vas­ta use­am­man tun­nin pääs­tä. Nyt se ta­pah­tui sa­man tien ja se kyl­lä tun­tui jo au­to­mat­kal­la.

Kun lei­ri oli lop­pu­nut, läh­ti siel­tä sa­man tien yk­si au­to ko­ti­am­me koh­ti. Syy­nä oli hei­dän avai­men­sa, jot­ka oli­vat jää­neet va­hin­gos­sa mei­dän nuo­rel­le nei­to­sel­lem­me. Kun tuo pa­ris­kun­ta saa­pui ko­to­na ole­vien nuor­tem­me luok­se, ei sa­no­ja tar­vit­tu. Nuor­ten il­meet ker­toi­vat, et­tä äi­ti oli saa­nut va­ka­van sai­ras­koh­tauk­sen, jo­hon voi vaik­ka kuol­la. Isä ja pie­net oli­vat siel­lä jos­sain, eh­kä saa­res­sa, eh­kä sai­raa­las­sa. Pa­ris­kun­ta luki ti­lan­net­ta oi­kein ja kaap­pa­si­vat ah­dis­tu­neet sy­dä­met ha­lauk­seen. En voi kuin ih­me­tel­lä, mi­ten juu­ri tuo­na vii­kon­lop­pu­na meil­le oli kul­keu­tu­nut toi­sen per­heen avai­met. Per­heen, joka vie­rai­lee meil­lä enin­tään ker­ran vuo­des­sa mut­ta juu­ri tuo­na päi­vä­nä ja het­ke­nä he saa­pui­vat. Saa­pui­vat nuo en­ke­lit ja le­vit­ti­vät sii­pi­än­sä tuo­maan tur­vaa kuin jout­se­net mök­ki­jär­ven tai­vaal­la.

Yk­si ih­me­tyk­sen ai­he oli suu­ri jou­lu­ka­len­te­ri, joka rie­mas­tut­ti mei­tä use­am­man vii­kon ajan. Se oli hiu­kan eri­lai­nen jou­lu­ka­len­te­ri, kos­ka sii­nä oli vain yk­si luuk­ku. Vaan sepä oli isom­pi, mitä kos­kaan olen näh­nyt! Ni­mit­täin se luuk­ku oli ta­lom­me ul­ko-ovi. Ker­ran päi­väs­sä kul­jim­me tuon luu­kun luok­se ja iha­na jän­ni­tys oli mie­les­sä: ku­ka­han siel­lä täl­lä ker­taa on ja mitä hä­nel­lä on tuo­mi­se­naan? Kun luu­kun au­kai­si, siel­tä tuli joku iha­na tut­tu läm­min ruo­ka mu­ka­naan. Niin ih­me se oli, et­tä ko­ti­sii­o­nim­me ja eri­tyi­ses­ti si­sar­ten rak­kaus sai ai­kaan sen, et­tä noin kuu­kau­den ajan saim­me läm­pi­män ruu­an ovem­me taak­se hel­pot­ta­maan ar­jen eloa. Mikä lah­ja ja rak­kaus! Ja vä­hin­tään yh­tä ar­vo­kas­ta oli se, et­tä useim­mi­ten luu­kun toi­sel­la puo­lel­la ole­va kat­soi vai­mo­a­ni rak­kaas­ti, ha­la­si hän­tä ja ky­se­li kuu­lu­mi­sia. Sy­dän syk­kii toi­sen vie­res­sä.

Ker­roin­kin mel­ko mo­nel­le ih­meel­li­ses­tä ruo­ka­pal­ve­lus­tam­me, kun joka päi­vä sai ava­ta ka­len­te­rin luu­kun ja tun­tui kuin sen nu­me­ro oli­si ai­na 24. Joku to­te­si­kin, et­tä kyl­lä se on kaks­vi­to­nen! Olin sa­maa miel­tä.

Nyt ai­voin­fark­tis­ta on ku­lu­nut puo­li vuot­ta. Täs­sä ti­lan­tees­sa oli se on­ni, et­tä Hil­ma oli niin pie­ni ja mi­nul­la sik­si mah­dol­li­suus per­he­va­pai­siin. Sai­ras­koh­tauk­sen tul­les­sa jäin ko­tiin van­hem­pain­va­paal­le. Sen myö­tä meil­lä riit­ti lei­pää pöy­tään, vaik­ka olin­kin hel­mi­kuul­le as­ti per­heen pa­ris­sa. Täl­lä het­kel­lä pys­tyn te­ke­mään kol­mi­päi­väis­tä työ­viik­koa, kii­tos per­he­va­paa­uu­dis­tuk­sen, jon­ka myö­tä yk­sit­täi­siä päi­viä voi hel­pom­min ri­po­tel­la sin­ne ja tän­ne. Jos si­nul­la, lu­ki­ja­ni, on tä­hän tar­ve ja mah­dol­li­suus, suo­sit­te­len ko­kei­le­maan!

Päi­vik­ki on toi­pu­nut hy­vin, ei­kä juu­ri mi­tään merk­ke­jä sai­rau­des­ta ole. Sil­ti mo­nia ko­kei­ta ja tut­ki­muk­sia on vie­lä edes­sä. Saam­me ol­la kii­tol­li­sia, et­tä maam­me ter­vey­den­huol­to sel­vit­te­lee tar­kas­ti nuo­reh­koa ai­voin­fark­ti­po­ti­las­ta, jot­tei koh­taus uu­siu­tui­si. Val­ti­mo­tu­kok­sel­le on­kin juu­ri sel­vin­nyt syy, an­ti­fos­fo­li­pi­di­synd­roo­ma. Use­am­man lää­ki­tyk­sen tur­vin läh­dem­me rin­ta­rin­nan kul­ke­maan tuon har­vi­nai­sen sai­rau­den mää­rit­te­le­mää pol­kua.

Men­neet kuu­kau­det ovat ol­leet sel­lai­sia, joi­ta em­me oli­si voi­neet ar­va­ta. Ku­ka­pa meis­tä tie­täi­si, mitä tu­le­vat päi­vät koh­dal­lem­me tuo? Sen täh­den läm­mit­tää edel­leen­kin se vies­ti, jon­ka sain ys­tä­väl­tä­ni pian sai­ras­koh­tauk­sen jäl­keen. Vaik­ka ter­veys ja toi­pu­mi­nen ovat iso­ja ja tär­kei­tä asi­oi­ta, niin tuo vies­ti muis­tut­ti kaik­kein tär­keim­mäs­tä: "Me­kin pis­täm­me kä­det ris­tiin tei­dän per­heen puo­les­ta, et­tä jak­sai­sit­te tä­män yli ja en­nen kaik­kea, et­tä jak­sai­sit­te us­koa päi­vän ja het­ken ker­ral­laan."

Us­ko­mi­seen se jää. Meil­lä on iha­na osa tääl­lä maan pääl­lä ja koh­ta tai­vaas­sa!