Mau­no Kin­nu­nen

Oli syys­kuu jo puo­li­vä­lis­sä vuon­na 2023, kun läh­dim­me kah­dek­san nuo­rim­man lap­sen kans­sa vii­kon­lo­puk­si mö­kil­le saa­reen. Sil­loin oli­si ol­lut myös Kou­vo­lan Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen lei­ri Mai­toi­sis­sa, mut­ta meil­lä ei ol­lut oi­kein voi­mia läh­teä sin­ne. Ke­sä­kuus­sa syn­ty­neen Hil­ma-vau­vam­me al­ku­tai­val oli ime­nyt meis­tä voi­mia tosi pal­jon, kos­ka tuo pie­ni ra­kas ei pys­ty­nyt syö­mään mai­toa nor­maa­lil­la ta­val­la. Olem­me kuul­leet, et­tä kie­len al­la nä­ky­väs­sä jän­tees­sä on mo­nil­la muil­la­kin lap­sil­la ol­lut on­gel­mia, mut­ta Hil­mal­la se oli hiu­kan toi­sen­lai­nen jut­tu. Syk­syyn men­nes­sä hän kui­ten­kin op­pi syö­mään rin­nas­ta ja pik­ku­hil­jaa huo­let al­koi­vat häl­ve­tä kas­va­mi­sen suh­teen.

Mat­ka­seu­ru­eem­me koon vuok­si olim­me läh­te­neet reis­suun kah­del­la au­tol­la. Sii­nä ne ran­nas­sa nö­köt­ti­vät, ja me saa­res­sa.

Päi­vä tun­tui käyn­nis­ty­vän en­ti­seen mal­liin. Lap­set oli­vat jo saa­neet mur­ki­naa, hy­vä­u­ni­nen äi­ti nuk­kui pie­nes­sä tu­vas­sa hä­li­nän kes­kel­lä. Ei­pä ih­me, jos nu­kut­ti, kun il­ta­sau­no­mi­nen oli men­nyt pit­kään, ei­kä yö­kään tain­nut ihan he­rää­mät­tä su­jua.

Sit­ten si­ni­sil­mät avau­tu­vat, Päi­vik­ki nou­see ylös ja as­tuu pari as­kel­ta luok­se­ni. Sa­noo, et­tä jo­ten­kin on hor­ju­va olo ja pu­he­kin ou­toa. Ja sit­ten hän, joka on niin ko­vin no­pea liik­keis­sään, on jo na­pan­nut ham­mas­har­jan sii­tä vie­res­tä – pie­nes­sä mö­kis­sä kaik­ki on lä­hel­lä. Suu vaah­dos­sa hän jo­tain se­lit­te­lee olos­taan mut­ta mie­les­sä­ni ajat­te­len, et­tä kun­han saa nyt en­sin ham­paat pes­tyä, niin täy­tyy sit­ten ih­me­tel­lä tar­kem­min, on­ko joku oi­ke­as­ti vi­al­la.

Pian sel­vi­si, et­tä nyt on kyl­lä sel­lai­nen ti­lan­ne, mi­hin työs­sä­ni tör­mään jat­ku­vas­ti. AVH! Siis ai­vo­ve­ren­kier­to­häi­riö, joko in­fark­ti tai vuo­to! Päi­vi­kin ir­vis­tys oli tois­puo­lei­nen, osa sa­nois­ta meni puu­rok­si ja ta­sa­pai­no­kaan ei ol­lut koh­dal­laan. Muu­ta­man aja­tuk­sen sii­nä vaih­doim­me ja soi­tin sit­ten hä­tä­nu­me­roon 112. Ker­roin oi­reis­ta ja sii­tä, et­tä olem­me saa­res­sa. Kos­ka Päi­vi­kin voin­ti oli muu­ten koh­ta­lai­sen hyvä, pää­dyim­me pu­he­lus­sa sii­hen, et­tä he lä­het­tä­vät am­bu­lans­sin ran­taan ja minä läh­den sou­ta­maan po­ti­las­ta sin­ne. Heil­lä oli­si mat­kaan noin 60 ki­lo­met­riä, meil­lä puo­li­tois­ta ki­lo­met­riä.

Vaik­ka aa­mu­het­ki sai yh­täk­kiä to­ti­sen ole­muk­sen ja ky­sy­mys­ten tul­va täyt­ti mo­nen mie­len, Päi­vik­kiä jak­soi vie­lä nau­rat­taa oma ulo­san­ti, juo­pon­pu­heek­si sitä ni­mit­ti. Hän nap­pa­si jo­tain syö­tä­vää, puki pääl­le ja 11-vuo­ti­as Sii­ri lu­pa­si ot­taa vas­tuun kuu­des­ta pie­nem­mäs­tä si­sa­ruk­ses­ta, jois­ta nuo­rin oli 2,5-vuo­ti­as Til­da. Läh­dim­me vau­van kans­sa hoip­pu­maan ve­net­tä koh­ti. Neu­voin lap­sia py­sy­mään si­säl­lä. En tie­dä, kuu­lui­ko isän ää­ni lap­sil­le var­ma­na vai huo­ma­si­vat­ko he ää­nes­sä­ni sen, mitä tun­sin: va­ka­van äk­ki­ti­lan­teen tuo­man epä­var­muu­den ja hä­dän.

Ve­nees­säm­me ei ol­lut pe­rä­moot­to­ria, se huol­los­sa ole­va 2,5-hep­pai­nen oli­si kyl­lä tun­tu­nut sil­loin lä­hes su­per­voi­mal­ta. Saar­ten ran­noil­ta ei kat­se et­si­nyt kau­nii­ta paik­ko­ja tai eläin­ten tou­hu­ja. Ei, vaan nyt pe­rä­pen­kil­lä is­tui hän, jos­ta huo­li oli iso. Hän, 45-vuo­ti­as puo­li­so­ni ja 16 lap­sen äi­ti. Hän, joka on meil­le niin ra­kas ja tär­keä! Tuol­la eri­lai­sel­la mat­kal­la­kin tuo tun­tei­kas mat­kus­ta­ja­ni oli juu­ri sitä it­se­ään, mitä olin op­pi­nut vuo­sien var­rel­la tun­te­maan. Pulp­pu­si ilo ja it­ku sa­mas­ta läh­tees­tä, kun hän nau­res­ke­li juo­pon­pu­heel­leen ja jo seu­raa­vas­sa het­kes­sä va­ka­van il­meen kes­kel­tä ki­ho­si­vat kyy­ne­leet. Niin su­loi­nen näky, kun suo­lai­set no­rot va­lui­vat pos­kil­le ja ti­pah­te­li­vat tak­kia kas­te­le­maan mut­ta sa­mal­la niin pe­lot­ta­va ti­lan­ne – kuin­ka täs­sä käy?

Kyy­ne­leh­ti­vän ole­muk­sen ta­ka­na, saar­ten vä­lis­sä nä­kyi vas­ta­ran­ta. Tai­vas oli har­maa, vesi oli har­maa ja tuo kau­kai­sen ran­nan met­sä nä­kyi tum­ma­na rai­ta­na har­mai­den vä­lis­sä. Sil­loin se ta­pah­tui. Se, mikä rau­hoit­ti miel­tä­ni ai­van suun­nat­to­mas­ti: Yh­täk­kiä tuon tum­man rai­dan pääl­le il­mes­tyi kak­si val­kois­ta jout­sen­ta. Sii­nä ne len­si­vät rau­hal­li­ses­ti sa­maan suun­taan.

Tyk­kään seu­ra­ta luon­toa. Elä­mä­ni ai­ka­na olen näh­nyt pal­jon jout­se­nia ja kyl­lä­hän ne mo­nes­ti sy­käh­dyt­tä­vät­kin. Nois­sa jout­se­nis­sa oli kui­ten­kin jo­tain ai­van eri­tyis­tä, en voi sitä oi­kein sa­noin se­lit­tää. Mie­le­ni rau­hoit­tui. Tuli vah­va tun­ne, et­tä olem­me hy­väs­sä tur­vas­sa. Ju­ma­la nä­kee mei­dät täs­sä­kin ti­lan­tees­sa!

Kun pää­sim­me ran­taan, tuli am­bu­lans­sis­ta soit­to, et­tä saa­pui­vat juu­ri mök­ki­tien puo­min taak­se. Am­bu­lans­sis­sa Päi­vi­kil­le teh­tiin tut­ki­muk­sia, lai­tet­tiin ka­nyy­li kä­teen ja kiin­ni­tet­tiin seu­ran­ta­lait­tei­siin. Hil­maa en voi­nut lait­taa mu­kaan, kos­ka hän ei viih­ty­nyt tur­va­kau­ka­los­sa. Äi­ti oli mää­rät­ty le­po­a­sen­toon – oli­si­han se ko­vin sur­ke­aa kuun­nel­la sii­nä ti­lan­tees­sa pie­nen vau­van it­kua, kun sy­liin­kään ei ajon ai­ka­na voi­si ot­taa.

Sit­ten koin sen ka­run het­ken, jon­ka si­nä­kin, lu­ki­ja­ni, olet saat­ta­nut koh­da­ta. Am­bu­lans­sin hen­ki­lö­kun­ta oli juu­ri tul­lut sii­hen tu­lok­seen, et­tä aje­taan hä­tä­a­jo­na Mik­ke­lin kes­kus­sai­raa­laan. Pu­hui­vat vie­lä, et­tä an­ta­vat päi­vys­tyk­seen en­nak­koil­moi­tuk­sen, kos­ka AVH-po­ti­las tar­vit­see mo­nen­lai­sia pi­kai­sia jut­tu­ja.

Sin­ne se läh­ti, vil­kut pääl­lä, pil­lit ujel­ta­en. Kyy­dis­sään kal­lein ih­mi­nen, mitä elä­mäs­sä­ni on. Rii­pai­se­va het­ki!

Pie­ni kol­me­kui­nen Hil­ma jäi mi­nul­le, mut­ta kor­vi­ke­mai­dos­ta ei ol­lut tie­to­a­kaan. Vaan ei­pä sii­nä het­kes­sä eh­ti­nyt pal­joa mai­don pe­rään sur­ku­tel­la, sil­lä oli mel­ko to­ti­nen het­ki kä­sil­lä! Seit­se­män pien­tä kää­pi­ö­tä odot­ti­vat puo­len­tois­ta ki­lo­met­rin sou­tu­mat­kan pääs­sä saa­res­sa ja tai­vas al­koi it­keä har­maut­taan. Löy­sin muo­via vau­van suo­jak­si ja an­noin ai­roil­le lii­ket­tä.

Saa­res­sa oli kaik­ki riit­tä­vän hy­vin. Lap­set oli­vat hen­gis­sä, Sii­ri oli hie­nos­ti ruok­ki­nut pie­nem­pi­ään. Tein muu­ta­man tar­peel­li­sen pe­li­liik­keen ruo­kien ja ta­va­roi­den suh­teen ja pian oli hyö­kät­tä­vä konk­ka­ron­kan kans­sa ve­nee­seen pa­he­ne­van sa­teen al­le. Mi­nus­ta kui­vem­pi keli oli­si ol­lut mie­lui­sam­pi vaih­to­eh­to mut­ta mat­kaan oli kii­reh­dit­tä­vä, sil­lä Hil­ma-vau­va vie­lä nuk­kui mut­ta he­rää­mi­sen het­kel­lä oli­si hyvä ol­la mel­ko lä­hel­lä äi­tiä.