Mau­no Kin­nu­nen

– Taas ne al­koi! kuu­luu jos­tain ves­san suun­nal­ta.

Mie­tin, on­ko­han ne nyt taas. Siis kuu­kau­ti­set, jot­ka nyt jo jon­kin ker­ran ovat tuo­neet vä­riä avi­o­liit­toom­me. Vä­riä, to­si­aan!

Vas­ta muu­ta­ma kuu­kau­si sit­ten olin ol­lut vie­lä poi­ka­mies. Ei ol­lut kuu­kau­si­tah­tis­ta ol­lut nuo­ren mie­hen elä­mä. Hyvä, et­tä edes tie­si, mitä kuu­kau­ti­set on. Elä­mä sol­jui omal­la pai­nol­laan, mo­nes­ti hy­vin, vä­lil­lä huo­nom­min.

Rönt­gen­hoi­ta­jan opin­not lä­he­ni­vät lop­pu­aan, seu­rus­te­lu kul­ki. Tai ei se ai­na kul­ke­nut, ai­na­kaan oi­ke­aan suun­taan. Vaa­le­an­pu­nai­set ke­hyk­set sil­mien ym­pä­ril­tä ka­to­si­vat, tuli vää­rin­kä­si­tyk­siä, tur­me­lus­ta. As­kel­ten so­vit­ta­mi­nen sa­maan suun­taan ei ol­lut­kaan ai­na ihan help­poa. Luon­tei­den eri­lai­suus ja lap­suu­den ja nuo­ruu­den ki­vut sa­mas­sa so­pas­sa sie­lun­vi­hol­li­sen vä­ke­vän maus­teen kans­sa – mel­kois­ta myrk­kyä sii­tä saat­toi syn­tyä. Ja syn­tyi­kin. Tar­vit­tiin tai­vaal­lis­ta Kok­kia avuk­si. Ar­mon ja an­teek­si­an­ta­muk­sen kau­hal­la sai myr­kyn­vih­reä sop­pam­me ta­kai­sin kirk­kau­ten­sa ja vi­hu­lai­nen hää­dön hiu­kan etääm­mäl­le. Tuli var­ma tun­ne, et­tä tä­män kans­sa ha­lu­an elä­mä­ni ja­kaa iloi­neen ja su­rui­neen. Kaik­ki­nen­sa.

Jos oma sop­pa ja oma ra­kas oli­vat­kin äs­ken tun­tu­neet ai­van vi­ho­vii­mei­sil­tä, niin so­pan sel­kiy­dyt­tyä kaik­ki tun­tui ihan toi­sel­ta. Tuli ti­lal­le on­ni. Tuli ilo. Tuli halu tais­tel­la sen puo­les­ta, et­tei mi­kään syn­ti ei­kä tur­me­lus erot­tai­si mi­nua tuos­ta elä­mää täyn­nä ole­vas­ta her­sy­väs­tä ja her­käs­tä rak­kaus­pak­kauk­ses­ta, jon­ka pulp­pu­a­van nau­run tah­toi­sin hel­mei­le­vän lop­pu­e­lä­mä­ni päi­vis­sä.

Ves­sas­ta kuu­lu­va tu­hah­te­lu kes­keyt­ti aja­tuk­se­ni.

– Hei, mikä siel­lä ves­sas­sa oi­kein al­koi? ky­se­lin va­ro­vas­ti sa­mal­la, kun kä­ve­lin voi­mis­tu­vaa sur­kut­te­lua koh­ti.

Nyyh­ky­tyk­sen kes­kel­tä ym­mär­sin sa­nat:

– Mik­si me ei voi­da saa­da lap­sia? Mik­si juu­ri mei­dän täy­tyy ol­la se lap­se­ton pa­ris­kun­ta?

Mie­he­nä en osan­nut ol­la vie­lä ko­vin huo­lis­saan ti­lan­tees­ta. Olim­me­han ol­leet vas­ta muu­ta­man kuu­kau­den nai­mi­sis­sa. Ei­vät kaik­ki muut­kaan pa­ris­kun­nat ol­leet heti al­ka­neet odot­ta­maan vau­vaa. Mut­ta rak­kaa­ni tus­ka oli täs­sä ja nyt. Suu­ri tus­ka.

Tai­si ol­la tuo sama tus­kan­päi­vä en­sim­mäi­sen yh­tei­sen jou­lum­me tie­nool­la, kun vel­je­ni oli tu­los­sa ky­lään tuo­reen vai­mon­sa kans­sa. Oli­vat men­neet nai­mi­siin sinä sa­ma­na syk­sy­nä, hiu­kan mei­dän jäl­keen. Ta­val­li­ses­sa ti­lan­tees­sa oli­si ol­lut mu­ka­va saa­da ky­lään hei­dät, jot­ka eli­vät niin sa­maa elä­män­ti­lan­net­ta. Nyt asia kään­tyi äkis­ti toi­sin­päin. Ve­ren­kyy­ne­leet oli­vat saa­neet ai­kaan ison hä­dän. Ja myös ka­teu­den.

– Mitä, jos he ker­to­vat on­ne­nuu­ti­sia ras­kau­des­ta ja meil­lä puu­na­taan pu­nan­tah­raa­maa ves­san­pönt­töä? ky­syy menk­ko­jen riu­dut­ta­ma mie­li.

Aja­tus­ten kaa­os oli es­tä­mäs­sä vie­rai­den vas­taa­not­ta­mis­ta, mut­ta lo­pul­ta olo lauh­tui ja ovem­me au­ke­si.

En muis­ta sen il­lan kes­kus­te­lu­ja, mut­ta vau­vau­u­ti­sia ei vie­lä ol­lut ja­et­ta­va­na. Ei­kä kel­lään tie­toa sii­tä, et­tä kak­si hai­ka­raa kyy­jöt­ti jos­sain kau­kai­suu­des­sa vau­va­pe­sän reu­nal­la. Oli mo­lem­mil­la sama puu­ha: iso nok­ka kää­ri ku­tei­ta lo­mit­tain ja ris­tiin ras­tiin, näyt­ti­vät kan­to­lii­nat jo ko­vin val­miil­ta. Vuo­den vaih­tees­ta syys­kuu­hun oli len­to­mat­ka, ja voi ih­meit­ten ih­met­tä: pie­net serk­ku­po­jat syn­tyi­vät kah­den päi­vän vä­lein! Toi­nen meil­le, toi­nen heil­le.

Ju­ma­la on lu­van­nut kuul­la las­ten­sa ru­kouk­set, huo­kauk­set­kin. Tus­kan ja ah­dis­tuk­sen kes­kel­lä tyh­jää sy­liä huu­ta­van ää­ni kan­tau­tui isos­ti tai­vaan kan­gas­pui­den ää­rel­le. Kou­hai­si suu­ri käsi laa­ti­kon suun­taan. "Uu­sia ma­ton­ku­tei­ta, ai­van uu­sia", luki kyl­jes­sä. Kou­hai­si käsi, oli kou­ra mel­ko täy­si. Las­ki ku­teet kan­gas­pui­den pääl­le. Las­ki hel­läs­ti. Kat­soi Vii­saus tark­kaan syn­ty­vää mat­toa, miet­ti mit­taa ja vä­re­jä. Kat­soi uu­sia ma­ton­ku­tei­ta, ai­van uu­sia. Oli suun­ni­tel­ma val­mis, täy­del­li­nen: "Nämä kaik­ki pu­non tän­ne. Yk­si­tel­len."

Tä­nään ih­met­te­len elä­määm­me. Mi­ten suu­rek­si se on­kaan kas­va­nut, kun rak­kaan vai­mo­ni kans­sa olem­me saa­neet ol­la pu­no­mas­sa 16 eri­lais­ta ku­det­ta yh­tei­seen rä­sy­mat­toom­me! Loi­mi­lan­koi­na ovat ol­leet rak­kaus ja ra­jat, voi­ma­na us­ko ja luot­ta­mus Ju­ma­lan huo­len­pi­toon.

Toi­si­naan rä­sy­mat­tom­me kes­tä­vyys on ol­lut ko­e­tuk­sel­la, kun ove­la ja pe­tol­li­nen rat­ko­ja on re­pi­nyt vä­le­jäm­me toi­siim­me ja tai­vaal­li­seen Ku­to­jaan. Mo­nes­ti epäi­lys­ten het­kis­sä on hii­pi­nyt mie­leen ky­sy­mys: mik­si juu­ri meil­le tuli näin suu­ri per­he? Mik­si minä olen se, jol­la lä­hes kaik­ki ai­ka me­nee pe­ru­se­lä­mään ja mo­net va­paa-ajan ilot, it­sen­sä ke­hit­tä­mi­sen opit ja mo­nen­lai­set pys­ty­mi­set ovat kul­ke­neet ja kul­ke­vat nok­ka­ni ohi?

Tot­ta se kyl­lä on, et­tä suur­per­hees­sä on ko­vin vä­hän ai­kaa mi­hin­kään yli­mää­räi­seen. Sen­pä vuok­si olen teh­nyt vuo­si­kau­sia ly­hem­pää työ­ai­kaa, jot­ta ar­ki sol­jui­si su­ju­vam­min. Sil­ti vaik­ka­pa tämä kir­joi­tus­työ tun­tuu toi­si­naan mel­ko työl­tä, kun tä­tä­kin teks­tiä olen aloit­ta­nut ja lo­pet­ta­nut lie kym­me­niä ker­to­ja – ei voi tuos­ta noin vain is­tah­taa ja tuu­mail­la. Toi­saal­ta täl­lai­seen pe­ru­se­lä­mään kes­kit­ty­mi­nen ja vä­häi­nen va­paa-ai­ka pi­tää pois­sa mo­nil­ta elä­män hou­ku­tuk­sil­ta. Olem­me täs­tä vai­mo­ni­kin kans­sa use­as­ti ju­tel­leet, et­tä ei­pä­hän aja­tuk­sem­me eh­di ryn­nä­tä mo­nien kiu­saus­ten pe­rään, kun ajan täyt­tää oman per­heen asi­at. Oman rak­kaan per­heen asi­at.

Per­heen koko ei ole ai­nut asia, mikä vie jos­kus ih­mis­tä elä­män pei­lin eteen ky­se­le­mään mat­kan tar­koi­tus­ta. Luu­len, et­tä myös sinä, lu­ki­ja­ni, olet löy­tä­nyt it­se­si ky­se­le­mäs­tä iso­ja ky­sy­myk­siä, tuu­mai­le­mas­sa pe­rim­mäi­siä miet­tei­tä. Eh­kä olet mi­nun lail­la ko­ke­nut, et­tä mo­niin asi­oi­hin ei saa no­pe­aa vas­taus­ta. On niin pal­jon iso­ja tee­mo­ja, joi­ta ih­mis­mie­li ei tah­do ym­mär­tää, ku­ten vaik­ka­pa syn­ty­mä, kuo­le­ma, kär­si­mys. Moni per­he ky­se­lee elä­män­sä pei­lin edes­sä: kuka päät­tää las­tem­me lu­ku­mää­rän? Ym­pä­ril­lä ole­va maa­il­ma on täyn­nä ään­tä las­ten te­ke­mi­ses­tä tai te­ke­mät­tä jät­tä­mi­ses­tä. Ke­nen ään­tä minä ja sinä kuun­te­lem­me?

Rin­ta­ma­mies­ta­lom­me pie­nes­sä ves­sas­sa olem­me usein kat­sel­leet val­kois­ta muo­vi­ka­pu­laa, jos­sa on kak­si hen­toa pu­ner­taa vii­vaa. Elä­mää näh­neen oven toi­sel­ta puo­len on saat­ta­nut kuu­lua per­heen elä­mää. Mur­ro­si­käi­nen on saat­ta­nut juu­ri in­toil­la saa­vu­tuk­sis­taan tai sit­ten on ko­men­te­le­mas­sa tois­ta. Pie­nem­mät ovat iloin­neet isos­ti tai sit­ten rii­del­leet. Vau­van jo­kel­lus on ol­lut kuin poh­ja­vi­ree­nä kai­kel­le – tai sit­ten it­ku. Ja siel­lä pie­nes­sä ves­sas­sa me kak­si, ei ju­ma­lo­len­toa vaan ih­mis­tä, kat­se­lem­me kah­ta vii­vaa, toi­si­am­me. On ky­sel­ty tun­te­mi­sia. On ih­me­tel­ty, et­tä mi­ten taas näin äk­kiä. On ää­neen to­det­tu, et­tä ha­lu­am­me ot­taa uu­den ras­kau­den vas­taan ja luot­taa edel­leen­kin Ju­ma­lan vii­sau­teen ja hy­vyy­teen. Nois­sa het­kis­sä on ol­lut pal­jon tun­tei­ta läs­nä. Mo­nen­lai­sia. Ne ovat ol­leet hy­vin eri­lai­sia het­kiä, ar­ki­ses­sa het­kes­sä on ol­lut py­hän tun­tua.

Elä­mä­si pei­lin edes­sä tah­don roh­kais­ta si­nua luot­ta­maan Tai­vaan Isään niin pie­nis­sä kuin suu­ris­sa­kin asi­ois­sa. Saam­me­han ol­la hä­nen lap­si­aan, olem­me­han hä­nen ar­mos­taan mat­kal­la ko­tiin, tai­vaan ko­tiin. Evan­ke­liu­mi on an­ta­nut ja an­taa voi­maa mat­kan var­rel­la pie­nis­sä ves­sois­sa ja suu­ris­sa sa­leis­sa – siel­lä, mis­sä sy­dän avau­tuu kuu­le­maan rau­han ään­tä. Sen voi­min saam­me näh­dä ym­pä­ril­läm­me ja edes­säm­me pal­jon hy­vää ja kau­nis­ta. Voi mi­ten pal­jon mei­dän­kin per­he on saa­nut ko­kea mat­kan var­rel­la iloa, on­nea ja Tai­vaan Isän huo­len­pi­toa! Ja usei­den ko­et­te­le­mus­ten koh­dal­la, tai jopa vuo­sien pääs­tä nii­den jäl­keen, olem­me saa­neet huo­ma­ta: me tar­vit­sim­me tuon. Ei voi kuin nöy­räs­ti to­de­ta, et­tä kyl­lä ih­mi­nen nä­kee vain ly­hy­es­ti eteen­päin. Ei edes tämä kor­ke­an tek­no­lo­gi­an ih­me­ai­ka pys­ty tuo­maan tu­le­vai­suut­ta tä­hän het­keen.

Kun nyt lu­em­me näi­tä kir­jai­mia, karu to­tuus on, et­tä seu­raa­van elin­tun­tim­me pie­net vi­vah­teet ja jopa koh­ta­lon­het­ket ovat vie­lä tie­tä­mät­tö­myy­den ver­hon ta­ka­na. Ol­koon ne hy­viä het­kiä meil­le, Ju­ma­lan kä­des­sä!

Tä­män ha­pui­le­van teks­ti­ni ää­rel­lä saat­taa ol­la joku sel­lai­nen, joka koet elä­mä­si rä­sy­ma­ton ole­van ko­vin vä­ri­tön. Olet ko­ke­nut suur­ta lap­sen­kai­puu­ta, ja se on eh­kä pu­ser­ta­nut sy­dän­tä­si ah­taal­le mo­nes­ti­kin. Olet pyy­tä­nyt, olet ru­koil­lut, mut­ta Elä­mä­nan­ta­jan vas­taus on ol­lut eri­lai­nen, mitä olet toi­vo­nut. Elä­män­kul­ku­ni pe­rus­teel­la voin vain lai­das­ta aa­vis­taa ki­pu­a­si, vain ai­van lai­das­ta. Tah­toi­sin näil­lä sa­noil­la ai­van kuin ha­la­ta si­nul­le uut­ta voi­maa: an­ta­koon Tai­vaan Ju­ma­la si­nul­le voi­maa ja iloa tä­hän het­keen! An­ta­koon hän meil­le kai­kil­le voi­maa tyy­tyä hä­nen tah­toon­sa! Ei pääs­te­tä ir­ti hä­nen kä­des­tään – jo pian voi ol­la se het­ki, et­tä us­ko­mi­nen muut­tuu nä­ke­mi­sek­si.