– Is­kä, kat­so mi­ten val­ta­vas­ti kuol­lei­ta ih­mi­siä!

He ei­vät ole ai­kai­sem­min juu­ri käy­neet tääl­lä. Kaik­ki nämä hiek­ka­käy­tä­vät ovat heil­le tun­te­mat­to­mia. Syp­res­si­ai­dat suo­ris­sa ri­veis­sään, suu­ret hil­jai­set kuu­set ja hoh­ta­van val­koi­set riip­pa­koi­vut – ja kaik­ki­al­la on us­ko­mat­to­man siis­tiä. Luon­to on puh­ke­a­mas­sa kuk­kaan. Ym­pä­ril­läm­me lei­juu ke­vät kai­kes­sa run­sau­des­saan. Sil­mut ovat pak­su­ja ja vah­vo­ja, ok­sat ka­ruu­des­saan hät­käh­dyt­tä­vän kau­nii­ta. Luon­non elä­män­ja­no on kä­sin­kos­ke­tel­ta­vaa. Vain muu­ta­ma yö, ja kaik­ki nuo nu­puis­saan odot­ta­vat leh­det puh­ke­a­vat esiin rä­väyt­tä­en mai­se­man vih­rey­des­tä ras­kaak­si.

Tou­ko­kuun toi­nen sun­nun­tai liit­tää su­ku­pol­vien ket­ju­ja yh­teen. Me, äi­dit­tö­mät, täy­täm­me hau­taus­maan ti­lau­sa­jo­bus­sit ja park­ki­pai­kat. Os­tam­me tai­mi­myy­mä­läs­tä or­vok­ke­ja, ruuk­ku­ruu­su­ja ja ke­vään va­los­sa epä­toi­voi­sil­ta näyt­tä­viä kynt­ti­löi­tä. Ny­pim­me rik­ka­ruo­ho­ja ja käym­me kaik­kea läpi uu­del­leen ja uu­del­leen. On­ko sii­tä jo niin kau­an? Mi­hin hä­vi­si­vät vuo­det vä­lil­läm­me? Siis et­tä äs­ken­hän, äs­ken­hän pai­noin si­ni­siä ja val­koi­sia pai­nal­luk­sia sor­mi­vä­reil­lä kort­ti­poh­jaan. Val­ko­vuok­ko­ja, äi­ti tun­nis­ti aut­ta­vai­se­na.

– Oi kat­so, tuos­sa hau­das­sa on ik­ku­na – voi­ko se kuol­lut kur­kis­taa siel­tä?

Heis­tä hau­taus­maas­sa on jo­tain kieh­to­van jän­nit­tä­vää. It­se en niis­tä lap­se­na osan­nut vie­hät­tyä. Kuo­le­man kos­ket­ta­vuus ei saa­vut­ta­nut ei­kä raa­pais­sut, sil­lä kaik­ki hau­da­tut oli­vat kuol­leet kau­an en­nen syn­ty­mää­ni. Oli au­to­mat­ko­ja ja sit­ten py­säh­dys. Kä­ve­ly hiek­ka­ku­jaa pit­kin jon­ne­kin pää­mää­rät­tö­mään suun­taan. Sit­ten löy­tyi muis­to­ki­vi, ja ryh­mi­tyim­me sen taak­se sei­so­maan. Otet­tiin va­lo­ku­va. Kat­sel­tiin koi­vua, joka kas­voi hau­dan vie­res­sä, ja joku muis­ti, mi­ten pal­jon pie­nem­pi se oli edel­li­sel­lä ker­ral­la. Saa­ti sil­loin, kun hau­ta oli au­ki, ja mui­nai­sen esi­van­hem­man ark­ku las­ket­tiin maan po­veen.

– Oi, joku on tuo­nut tän­ne le­lu­ja, voi­ko nii­tä ot­taa mu­kaan?

Usein päi­vi­tel­lään, mi­ten ih­mi­set ovat etään­ty­neet kuo­le­mas­ta. En­nen kuol­tiin ko­tei­hin, nyt lai­tok­siin. En­nen vai­na­jat pes­tiin ko­ti­sau­nas­sa, nyt pe­se­mi­ses­tä huo­leh­ti­vat am­mat­ti­lai­set. äi­ti muis­te­li usein tut­tua van­hus­ta, joka ko­to­na kuol­tu­aan oli pes­ty ja lai­tet­tu ark­kuun. Avoin ark­ku oli ko­ti­puu­tar­has­sa päi­vän ajan omais­ten hy­väs­te­lyi­tä var­ten. Oli kau­nis­ta ja rau­hal­lis­ta ja ke­säi­nen tuu­li hul­mut­te­li vai­na­jan tuk­kaa. Kuo­le­mas­sa ja kuol­lees­sa ei ol­lut mi­tään pe­lät­tä­vää, niin luon­nol­li­sek­si kaik­ki oli teh­ty.

Me sii­vo­am­me hau­dan. Ny­pim­me rik­ka­ruo­ho­ja, siir­te­lem­me hau­ta­ki­ven eteen tuo­tu­ja ki­viä. äi­din toi­vo­muk­ses­ta hau­ta­ki­vek­si va­lit­tiin laa­kea kivi ke­sä­mö­kin ran­nas­ta. Jos kivi osai­si ker­toa, sai­sim­me kuul­la var­mas­ti mie­len­kiin­toi­sen ta­ri­nan. Mi­ten ja mis­tä lie jää­kau­si kul­jet­ta­nut ki­veä ran­ta­ki­vek­si ke­vyi­den aal­to­jen hy­väi­lyyn? Lap­se­na sei­soim­me ki­vel­lä, vesi oli kyl­mää ja ihon piti tot­tua sii­hen vä­hi­tel­len. Kivi ki­vel­tä siir­ryim­me sy­vem­mäl­le ja kas­tau­duim­me li­sää. Nyt kivi seis­tä köl­löt­ti elä­ke­päi­vi­ään tääl­lä Van­taal­la. Jää­kau­den si­jaan kul­je­tuk­ses­ta oli huo­leh­ti­nut vel­je­ni Vol­vo.

Kat­se­len hei­dän leik­ki­ään hau­taus­maan hiek­ka­käy­tä­väl­lä. Mi­nun pie­net poi­ka­ni! Lap­suu­te­ni hau­taus­maa­käyn­neil­lä piti liik­kua ar­vok­kaas­ti ja hil­jaa. Juok­se­mi­nen oli kiel­let­tyä. Mik­si ih­mees­sä? Oli­ko se osa kuo­le­mas­ta vie­raan­tu­mis­ta? Etäi­syys, jäyk­kyys, hil­jai­suus. Vai osa suo­ma­lais­ta men­ta­li­teet­tia? Ha­lu­taan­ko eh­kä, et­tä ih­mi­siä muis­tel­laan pai­kal­leen jäy­kis­ty­nei­nä? Suu­ren su­run ko­ke­nee­na tie­dän, et­tä suru on kaik­ki­al­la ja kai­kes­sa. Ja su­run het­kel­lä eh­kä voi­mak­kaim­min vai­ke­ne­mi­ses­sa. Pu­hu­kaa jo­tain, jos­tain, näyt­tä­kää, et­tä elä­mä jat­kuu! It­se toi­voi­sin, et­tä mi­nut muis­tet­tai­siin ai­na­kin liik­keen kaut­ta, täyn­nä elä­män­rie­mua ja nau­rua ja ai­na val­mii­na uu­teen. Hil­jaa olen eh­kä vain nuk­ku­es­sa­ni.

Kat­se­lem­me hau­taa. Il­mas­sa lei­juu lii­an pal­jon ky­sy­myk­siä ky­syt­tä­väk­si ja vas­tat­ta­vak­si, osa esi­te­tään vas­ta päi­vien ja viik­ko­jen ku­lut­tua. Mitä hau­das­sa on? Ruu­mis. Elää­kö se? Ei, sie­lu on pois­tu­nut sii­tä. On­ko se sie­lu nyt sit­ten siel­lä tai­vaas­sa? Us­kon niin. Mik­si me us­ko­taan ei­kä tie­de­tä? No, siis us­kon ja tie­dän niin. Ker­taan it­se­kin Raa­ma­tun avul­la. Jee­suk­sen sa­nat ”Joka us­koo, sil­lä on ian­kaik­ki­nen elä­mä” (Joh. 6:47) tun­tu­vat kaik­kein so­pi­vim­mil­ta.

Me kä­ve­lem­me park­ki­pai­kal­le kaa­ri­sil­lan kaut­ta. Hau­ta­ki­ven ja reu­nus­ki­vien vä­liin ovat muu­ra­hai­set teh­neet pe­sän­sä. Elä­mä jat­kuu.