On mar­ras­kuun vii­mei­nen päi­vä 2013. Lun­ta on py­ryt­tä­nyt koko edel­li­sen päi­vän niin, et­tä han­get on kor­ke­at nie­tok­set ja maa hoh­ta­van val­koi­nen. Päi­vä­mie­hen blo­gi­kir­joit­ta­jien kou­lu­tus­päi­vä on päät­ty­mäs­sä pie­nen poh­jois­poh­ja­lai­sen maa­seu­tu­pi­tä­jän lei­ri­kes­kuk­sen eri­koi­ses­sa pyö­re­äs­sä sa­lis­sa. Is­tum­me rin­gis­sä ja lu­em­me sti­li­soi­tu­ja teks­te­jäm­me, nii­tä en­sim­mäi­siä. Vie­res­sä­ni is­tu­va An­na eh­dot­taa vaih­to­kaup­paa. An­na lu­kee aa­ne­los­ta­ni ja huo­kai­see: siis niin sa­man­lais­ta elä­mää, me vaan kau­ka­na kor­ves­sa ja te siel­lä syk­kees­sä.

Ke­sä­kuu 2014. Al­ku­ke­sän au­rin­gon­pais­tees­sa kyl­pe­vä Koil­lis-Hel­sin­gin Alp­pi­ky­lä ei vai­ku­ta ko­vin­kaan syk­kei­sel­tä kes­kuk­sel­ta. Kaik­ki­al­la on hil­jais­ta ja rau­hal­lis­ta, vaik­ka on maa­nan­tai-il­ta­päi­vä. Bus­sis­sa edes­sä­ni is­tu­va nai­nen on jut­tu­tuu­lel­la ja esit­täy­tyy Ar­jak­si. Ar­ja on kir­jas­ton­hoi­ta­ja, vah­vois­sa lo­ma­tun­nel­mis­sa ja mat­kal­la Hei­kin­laak­soon ta­paa­maan tut­ta­vaan­sa. Ar­ja ker­too ole­van­sa Tö­li­kän tyt­tö­jä, ei­kä sa­no­jen­sa mu­kaan pois­tu siel­tä, el­lei ole ihan pak­ko. Bus­sin ik­ku­nas­ta avau­tu­va mai­se­ma pu­hu­tut­taa Ar­jaa. ”Kaa­mee­ta seu­tua, met­sää joka puo­lel­la. Mitä tääl­lä voi teh­dä, men­nä met­sään ja syö­dä ke­tun­lei­piä vai?” It­se en osai­si nii­tä kym­men­tä puu­ta, jot­ka ym­pä­röi­vät Mal­min len­to­kent­tää, kut­sua met­säk­si, mut­ta asi­at­han riip­pu­vat to­del­la sii­tä, mil­tä kan­til­ta nii­tä kat­soo.

Huh­ti­kuu 2015. Edus­kun­ta­vaa­lien tu­lok­set ovat sel­vil­lä. Tun­net­tu näyt­te­li­jä an­taa haas­tat­te­lun, jos­sa to­te­aa, et­tei vaa­li­tu­los vas­taa hä­nen Suo­me­aan. Kun sa­maa sa­no­maa vies­tii use­am­pi kult­tuu­ri­vai­kut­ta­ja, yn­nää me­dia no­pe­as­ti toi­mit­ta­ja Mar­ko Ha­mi­loa lai­na­ten yh­tä­lön pu­na­vih­re­äk­si kup­lak­si ja länt­tää sen kes­kel­le Hel­sin­kiä. Kup­lan ul­ko­puo­lel­le jää val­ta­o­sa suo­ma­lai­sis­ta. Mi­nä­kin olen yk­si heis­tä. Ko­ti­pi­hal­ta­ni on 12 mi­nuu­tin mat­ka kup­lan reu­nal­le. Si­säl­lä­ni kup­lii myös hiu­kan: asuin­han kup­lan alu­eel­la 2010-lu­vun mo­lem­min puo­lin use­am­man vuo­den ajan. Ko­ti­ka­dul­lam­me Vaa­san­ka­dul­la mi­kään vas­taan tul­lut ei ol­lut yl­lät­tä­vää. Port­ti­kon­kim­m­me mo­lem­mil­la puo­lil­la oli thai­hie­ron­ta­paik­ka. Ke­nen­kä­hän Suo­mea tämä edus­taa?

Vaa­lis­lo­ga­neis­sa tois­tuu usein sa­non­ta ”vas­tak­kai­na­set­te­lun ai­ka on ohi”. Sil­ti vas­tak­kai­na­set­te­lua koh­taa siel­lä ja tääl­lä. It­sel­le tär­ke­ät asi­at ei­vät eh­kä ole­kaan toi­sel­le niin ko­vin tär­kei­tä. Ajat­te­luun ja asen­tei­siin vai­kut­taa vah­vas­ti se, mil­tä pai­kal­ta ja mis­tä päin asi­oi­ta kat­soo. Help­poa on puo­lus­taa su­sia ja kar­hu­ja ja päi­vi­tel­lä pe­to­e­läi­miin koh­dis­tu­vaa vi­haa is­tu­es­saan ra­ti­kas­sa, lat­te­mu­ki kä­des­sä mat­kal­la ko­tiin. Mut­ta en­tä­pä se 85-vuo­ti­as mum­mo Pa­rik­ka­las­ta, joka läm­mit­ti lau­an­tai­sau­nan ja sau­no­es­saan ih­met­te­li ul­koa kuu­lu­vaa kuor­saus­ta. Kap­pas, pi­ha­sau­nan vie­reen oli köl­läh­tä­nyt kar­hu nuk­ku­maan, mum­mol­la ei ol­lut kii­re enää sau­nas­ta mi­hin­kään.

Pak­kau­tu­es­sa­ni ruuh­kai­seen ja jo myö­häs­sä ole­vaan lä­hi­ju­naan iho­ni hel­mei­lee pi­sa­roi­ta ja pää­ni aja­tuk­sia pi­sa­ra­ra­das­ta. Mi­ten yk­sin­ker­tais­ta: ih­mi­siä liik­ku­maan ju­na­mat­ko­jaan omaa rin­ku­laan­sa pit­kin Hel­sin­gis­sä, ruuh­kat puo­lik­si ja pää­rau­ta­tie­a­se­man ra­ta­pi­ha va­pau­tui­si va­paam­mak­si myös koko Suo­men ju­na­lii­ken­teel­le. Mik­sei­vät ne ta­jua tä­män asi­an tär­keyt­tä vaik­ka­pa Kih­ni­ös­sä tai Me­ri­jär­vel­lä?

Tot­ta on, et­tä oli­si mu­ka­vaa ra­ja­ta oma ko­ti­maan­sa sel­lai­sek­si, et­tä kaik­ki ym­pä­ril­lä vas­tai­si omaa ar­vo­maa­il­maa. Sa­mal­la ta­val­la ajat­te­le­via ih­mi­siä ym­pä­ril­lä, upei­ta mai­se­mia ja te­ke­mis­tä juu­ri omaan ma­kuun so­pien – kyl­lä, sel­lai­ses­ta Suo­mes­ta minä ha­lu­an tul­la ja sel­lais­ta suo­ma­lai­suut­ta minä ha­lu­an edus­taa! Is­tu­es­sa­ni Uk­ko-Ko­lin la­el­la näen joka puo­lel­le le­vit­täy­ty­vän hulp­pe­an kan­sal­lis­mai­se­man, jota on help­poa myy­dä ja os­taa. Kä­vel­les­sä­ni ko­ti­mai­se­mis­sa­ni Pih­la­ja­mä­en su­rul­li­sen nä­köi­sel­lä os­ta­ril­la sama ei tule mie­leen, ei vaik­ka kes­kuk­sen on suun­ni­tel­lut kuu­lu ark­ki­teh­ti­pa­ris­kun­ta. Räh­jäi­ses­tä os­ta­ri­kup­pi­las­ta kuu­lu­vas­sa lau­lus­sa kä­heä-ää­ni­nen mies ha­lu­aa Han­koon, Hel­sin­kiä pa­koon. Lap­set ovat löy­tä­neet ok­sen­nus­lä­tä­kön: ”Is­kä, tuup­pa kat­too mitä tääl­lä on.”

Joku on jos­kus to­den­nut, et­tä Suo­mi on pit­kä ja pu­sik­koi­nen maa. Pit­kään ja pu­sik­koi­seen maa­han mah­tuu pit­käl­le mat­kal­le mo­nen­lai­sia elä­män­koh­ta­loi­ta, ar­vo­ja ja asen­tei­ta. Tuo­mit­se­mi­nen ja it­sen­sä ylen­tä­mi­nen ei­vät ole kos­kaan joh­ta­neet mi­hin­kään, ei­vät ai­na­kaan mi­hin­kään ko­vin hy­vään. Ajat­te­len, et­tä su­vait­se­vai­suus läh­tee ih­mi­ses­tä it­ses­tään: jos on help­poa ol­la it­sen­sä kans­sa, on help­poa ol­la mui­den­kin kans­sa. Siis myös hei­dän, jot­ka elä­vät tai ajat­te­le­vat eri ta­val­la? Juu, kyl­lä.