Hel­sin­gin Sa­no­mat sen tie­si ker­toa 30. lo­ka­kuu­ta: vä­sy­mys vai­vaa pien­ten las­ten van­hem­pia! Uu­ti­nen­han se tie­tys­ti nyt kai­kil­le oli, kun ker­ran oi­kein leh­des­sä­kin sa­not­tiin niin. Mut­ta asia on tär­keä. Pär­jää­mi­sen kult­tuu­ris­sa eteen­päin men­nään ham­mas­ta pur­ren, kos­ka ai­na on men­ty. On­nek­si avuk­si on tul­lut 2000-luku ja aja­tus sii­tä, et­tä omis­ta voi­ma­va­rois­ta kan­nat­taa huo­leh­tia.

Mut­ta mikä nii­tä pien­ten las­ten van­hem­pia sit­ten vä­syt­tää? Tämä har­maa mar­ras­kuu – vai van­hem­muus ja ne pie­net lap­set? Vii­ti­sen vuot­ta sit­ten is­tuim­me vai­mon kans­sa il­ta­pa­la­pöy­dän ää­res­sä. Luim­me kum­pi­kin, minä jo­tain ro­maa­nia ja vai­mo leh­teä. Oli hil­jais­ta ja rau­hal­lis­ta, ja ke­säl­lä syn­ty­vä esi­koi­sem­me vai­kut­ti ai­no­as­taan vai­mon vat­sas­sa. Ja yh­täk­kiä, sii­nä kai­ken ta­va­no­mai­suu­den kes­kel­lä ta­ju­sin kirk­kaas­ti, et­tä elim­me per­heem­me his­to­ri­as­sa yh­den vai­heen lo­pun al­kua. Muu­ta­man kuu­kau­den pääs­tä mei­tä oli­si kol­me, kah­den ai­kui­sen hil­jai­nen ta­lous muut­tui­si lap­si­per­heen ta­lou­dek­si. Ja tuo ta­va­no­mai­nen il­tam­me oli nii­tä vii­mei­siä il­to­ja kah­des­taan, seu­raa­vat oli­si­vat tie­dos­sa eh­kä kah­dek­san­tois­ta vuo­den pääs­tä. Sa­noin aja­tuk­se­ni ää­neen, ja mie­tis­ke­lim­me asi­aa.

Ei­kö se ole niin, et­tä pien­ten las­ten van­hem­pien ar­ki on yh­tä työn­täy­teis­tä kuin muil­la­kin? On työn­te­koa ja va­paa-ai­kaa, on ruo­an­lait­toa, pyy­kin­pe­sua ja sii­vo­a­mis­ta. On har­ras­tuk­sia ja har­ras­ta­mat­to­muut­ta, kau­pas­sa­käyn­tiä ja ai­ka va­rat­tu­na par­tu­ril­le kel­lo 15.00. Ero­na lap­set­to­mien ar­keen on oi­ke­as­taan ai­no­as­taan se, et­tä liki jo­kai­ses­sa toi­men­pi­tees­sä toi­ses­sa ja­las­sa roik­kuu yk­si, toi­ses­sa toi­nen ja kä­des­sä kol­mas – omia rak­kai­ta lap­sia kaik­ki. Leik­ki­vät­hän lap­set toki ja nuk­ku­vat päi­vä­un­ta ja ovat omis­sa olois­saan­kin, mut­ta ai­na­kin meil­lä kaik­ki tämä ta­pah­tuu siel­lä mis­sä van­hem­mat ovat. Lap­sen kym­me­nen mi­nuut­tia on ai­van eri mit­ta kuin ai­kui­sen kym­me­nen mi­nuut­tia. Ja va­li­tet­ta­van usein hil­jai­suus tar­koit­taa sitä, et­tä jo­tain pa­haa on ta­pah­tu­mas­sa. ”Is­kä, tule kat­so­maan mi­ten pal­jon vet­tä!” Tul­les­sa­ni ko­tiin töis­tä huo­mi­o­ta­ni odot­taa koko kol­mik­ko ja hei­dän äi­tin­sä sii­hen vie­lä pääl­le. Kai­kil­la on tär­ke­ää ker­rot­ta­vaa, ja kil­pai­lu huo­mi­os­ta­ni on ko­vaa.

Ko­ti­töi­den nau­tin­nol­li­suus kär­sii lap­si­per­hees­sä toi­si­naan her­käs­ti inf­laa­ti­on. Ruo­an­lait­to, pyyk­kää­mi­nen ja jopa sii­vo­a­mi­nen on ihan mu­ka­vaa, kun sitä saa teh­dä rau­has­sa. Hek­ti­sim­pi­nä päi­vi­nä jo­kai­nen toi­men­pi­de kes­key­tyy ja pi­tää kes­keyt­tää. Yh­del­lä va­luu nenä, toi­nen huu­taa näl­kään­sä, kol­mas tie­dot­taa ha­jul­laan tar­vit­se­van­sa pi­kais­ta huol­toa. Yk­si ha­lu­aa sa­dul­le lu­ki­jan, toi­nen pik­ku­le­go­au­tol­leen ko­ko­a­jan, ja voi mi­ten hert­tais­ta, pie­nin on löy­tä­nyt tien­sä kuk­ka­ruu­kul­le! Ja sa­mal­la hel­lal­la kä­ry­ää jau­he­li­ha, pyyk­ki­ko­ne piip­paa val­mius­ti­laan­sa ja kän­nyk­kä soit­taa ope­raat­to­rin va­lit­se­maa tau­ko­mu­siik­kia kai­ut­ti­mel­la – odo­tan, jos­ko vih­doin sai­sin kai­paa­maa­ni asi­a­kas­pal­ve­lua sei­so­mat­ta luu­ri kor­val­la koko ajan. Ja taas koko rum­ba pyö­räh­tää alus­ta. Ja lap­sia on siis vain kol­me.

Kun päi­vän kii­reet ovat ohit­se, lap­set nu­ku­tet­tu, al­kaa se pal­jon pu­hut­tu ”oma ai­ka”. Siis mikä? No se tun­ti tai pari las­ten ja oman nuk­ku­maan­me­non vä­lil­lä, jol­loin pi­täi­si eh­tiä hoi­taa kun­toon kaik­ki kes­ke­ne­räi­nen, lu­kea säh­kö­pos­tia, kes­kus­tel­la puo­li­son kans­sa elä­mäs­tä. Ja kun vä­sy­nee­nä kel­lah­taa vuo­tee­seen, on ai­noa aja­tus tan­ka­ta un­ta pal­loon niin pal­jon kuin pys­tyy, sil­lä yön ku­lus­ta ei ole sii­nä vai­hees­sa mi­tään ta­kuu­ta. Sy­vä­kin uni kat­ke­aa no­pe­as­ti, kun tar­ve niin vaa­tii. Yh­tä syö­te­tään, toi­sen hen­ge­nah­dis­tus­ta hel­po­te­taan ba­by­ha­le­ril­la, kol­mat­ta käy­te­tään pis­sal­la. Las­ten ol­les­sa sai­raa­na yö ei ole mi­kään odo­tet­tu jut­tu, kun uni kat­ke­aa jat­ku­vas­ti. Ker­ran erään vä­syt­tä­vim­män yön is­tuin unes­sa­ni bus­sis­sa ih­me­tel­len ou­toa ha­jua. Sit­ten ha­vah­duin he­reil­le ja huo­ma­sin pi­te­le­vä­ni kä­des­sä­ni käy­tet­tyä vaip­paa. Jäin miet­ti­mään, mitä il­lal­la olin­kaan oi­ke­as­ti pu­dot­ta­nut pi­ha­ros­kik­seen.

Sei­son nuu­tu­nee­na aa­mul­la kou­lun ko­pi­o­ko­neen ää­rel­lä. Kol­le­ga las­kee kä­ten­sä har­teil­le­ni. ”Kun tuo­ta vai­het­ta elää, se tun­tuu lo­put­to­mal­ta. Jäl­ki­kä­teen hok­saa, mi­ten yk­sin­ker­tais­ta kaik­ki oli, kun lap­set oli­vat lä­hel­lä. Nyt on pal­jon suu­rem­pi huo­li, kun ei tie­dä mis­sä ne kul­ke­vat.” Esi­mies loh­dut­taa: ”Tie­dät­kö, kaik­ki on pal­jon hel­pom­paa, kun ne ovat tuos­sa kä­den ulot­tu­vil­la.”

Kos­ka leh­ti­kin sen tie­tää ker­toa, em­me ole yk­sin asi­an kans­sa. Kun vä­sy­mys­tään sa­noit­taa ää­neen, löy­tyy avuk­si eh­kä­pä myös kai­vat­tua huu­mo­ria. Ja jos en­si yö­nä val­von, lai­tan kä­te­ni ris­tiin ja lai­tan esi­ru­kous­pyyn­tö­ni eteen­päin kaik­kien, niin las­ten kuin van­hem­pien­kin, puo­les­ta.

Vä­sy­nyt­tä minä juo­tan, nään­ty­neen minä ra­vit­sen (Jer. 31:25).