Uusi vuosi on perinteisesti tavattu aloittaa jollain lupauksella. Itse en lupausta tällä kertaa tarvinnut, konkreettinen teko korvasi katteettomat lupaukset kertalaakista. Ostin uuden puhelimen. Hyvähän se vanhakin olisi ollut, mutta meni onneton loppuviimein mustaksi näytöltään ja lähetti muutaman itse luonnostelemansa tekstiviestin satunnaisesti valitsemalleen henkilölle. Sellaista ei siedä hirveän montaa kertaa tapahtuvaksi. Siksi marssin päättäväisesti välipäivänä kauppaan ja luovuin periaatteestani. Kännykkäni ovat tähän saakka olleet sitä perinteistä puhelinmallia numeronäppäimineen ja suppeine ominaisuuksineen. Myyjättären ilmeestä näin, että Ukko Noakin kuljettaisi nykyaikaisempaa viestintätekniikkaa arkissaan kuin minä taskussani. ”Ai sä oot pärjänny tolla!!” Kävellessäni uudenkarhea älypuhelin muovipussissa tajusin, että viimeksi olen tuntenut jonkun laitteen omistamisesta yhtä suurta iloa ostettuani roilotuskoneen eli urajyrsimen toissa talvena. Tuskinpa tulisin pettymään tälläkään kertaa.
Ihastellessani uutta hankintaani kotona tulin täysin vakuuttuneeksi siitä, että puheluiden soittaminen tällä masiinalla on täysin sivuseikka. Samaa mieltä taisi olla puhelimen valmistajakin sijoittaessaan puhelimen pikakuvakkeen näytöllä vasta kuudenneksi: soittamista tärkeämpää on muun muassa ottaa valokuvia, lukea sähköpostia ja ostella erilaisia sovelluksia valmistajan nettikaupasta. Sovelluksiahan nykypuhelimeen on saatavissa Siionin laulut -kokoelmasta kartanpiirto-ohjelmaan, eli ei kun siis soveltamaan.
Sosiaalisen median voidaan ajatella epäsosiaalistavan ihmisiä. Sosiaalisen median vastustajat vetävät argumenteikseen usein oikeiden tapaamisten vähentymisen, kun ”kaikki” ovat jo lukeneet uutisesi sähköisessä muodossa. Mene ja tiedä, mutta sosiaalinen media mahdollistaa olemassaolollaan totaalisen ulkopuolisuuden tunteen. Kun taskussani oli ”tavallinen” puhelin, olin auttamatta ulkona kaikenmaailman watsapeista ja instoista, jotka vaimon elämään ovat kuuluneet jo muutaman vuoden ajan. Kun vaimon kännykkä heläytti ilmaan jonkun lirauksen, tiesin jossain tapahtuvan jotain, josta jäisin täysin osattomaksi. Uusi puhelin taskussani tunsin pitkästä aikaa valtavaa hyväksytyksi tulemisen tunnetta. Ja tulinhan hyväksytyksikin. Tuli perheporinaa ja sisarusten ryhmä, tuli kaveripyyntöjä ja kaikki tuossa noin, käden ulottuvilla, omassa taskussa! Onnesta soikeana sipaisen näyttöä, ja puhelin viheltää tunnuksensa kuin kutsuen ”Hartikainen, Hartikainen, täällä ois taas tärkeää tietoa”!
En ole varma sanan ”älypuhelin” etymologiasta, mutta sosiaalisesti älykkääksi sitä ei voi ainakaan kutsua. Muutaman pyyhkäisyn jälkeen se päivitti yhteystietolistani, kävi läpi puhelinluetteloni, sähköposti- ja Facebook-tilini ja ryhtyi järjestelemään olettamiaan ystävyyssuhteitani uuteen valoon. Siis ihanko totta, pyörittelen silmiäni, kun puhelin ehdottaa että seuraisin Instagramissa asuntomme kolme vuotta sitten myyneen kiinteistövälittäjän tai häissämme kuusi vuotta sitten tarjoilleen naisen valokuvakansioita. Entäpä muinaisten yliopisto-opintojeni aikainen dekaani, haluaisinko nähdä hänen Torremolinoksen kuvansa tahi aamupalapöytänsä? Liityn itsekin Instagramiin, lataan sinne kolme kuvaa ja jään innolla odottamaan. Mutta en ole kiinnostava. Kahden viikon aikana saan yhden seuraajan, vaimoni, ja hänetkin luonnollisesti kohteliaisuussyistä. Aika tekee onneksi tehtävänsä. Eräänä päivänä vaimo heiluttaa puhelintaan innoissaan: eräs newhampshireläinen kotirouva on alkanut seurata minua. Hän siellä jossain haluaa nähdä uudenvuoden perunasalaattimme ja kuvat pojastani viettäessämme isä–poikapäivää ylikansallisen hampurilaisravintolaketjun ravintolassa. Kahden seuraajan voimin jaksan taas uuteen päivään.
Puhelimeni vaikuttaa päällisin puolin siis älykkäältä, mutta niin älykäs se ei vielä ole, että jaksaisi säädellä voimiaan. Säädän herätyskellon soittamaan aamuksi ja oikaisen pitkäkseni. Herätessäni tunnen oloni harvinaisen pirteäksi: kunpa työaamuinakin heräisin näin vetreänä heti aamusta! Eikä kello ole edes soinut. Iloisena hypähdän pois vuoteesta ja katsahdan puhelintani. Sen näyttö on mustempi kuin ikkunasta näkyvä auringonsäteinen aamu. Kello on kymmentä yli kymmenen eikä älypuhelimeni ole herättänyt minua, sen akku on loppunut yön aikana. Edellinen puhelimeni, se vähintäänkin älytön, osasi herättää minut unestani vaikka virta katkaistuna. Laitan laturin seinään ja puhelin viheltää tyytyväisenä. Onneksi herätys oli vain testauskäytössä, minulla ei ole kiire mihinkään. Taas vihellys, ehkäpä WhatsAppissa on jotain iloista? Sipaisen puhelinta liki hellästi, onhan se tuottanut jo niin paljon iloa. älyvapaa puhelin.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys