Avaan kodin ulko-oven. Eteisen tuolilla on avattu vaippapaketti. Pianotuolilla on äidin pitkät villasukat.
– äiti, minä tulin!
äiti istuu olohuoneessa pyörätuolissa. Painoa on taas lähtenyt parin päivän sisällä. Kasvot ovat kalpeat, mutta silmissä käy sentään vilahdus.
– No kiva, kun tulit!
Sitten äiti on hiljaa ja silmien pilke on jossain poissa.
– Mites olet jaksellut, minä kysyn, vaikka näenkin sen päällepäin.
– Ihan kiitos hyvin, äiti sanoo.
Silitän äidin hartioita, hieroa niitä ei saa, sillä syöpä saattaa villiintyä. Se onkin ainoa villi asia, jota äidille voisi tapahtua. äidin iho näyttää kuivalta, ja lupaan rasvata sitä.
–Tiedätkö, olen odottanut, että tulet laittamaan rasvaa, äiti sanoo ja minua alkaa itkettämään.
Sitten äiti on jälleen poissa.
Sairausviikot ovat erilaisia. Isä on lähdössä hautajaisiin, olen luvannut tulla äiti-vahdiksi kotiin. En muista, milloin olen viimeksi nukkunut vanhempieni makuuhuoneessa. äiti kuorsaa kuin sisareni rottweiler. Mutta kuorsaus on elämän ääni. Heräämme kahdeksalta, kumpikin ihan elossa.
– Nukuitkin aika pitkään, minä sanon.
– Niin nukuin, ja hyvin nukuinkin, äiti sanoo.
Sitten hän on jälleen poissa.
Isä on innoissaan: on äiti tänään syönyt, peräti neljä lusikallista lihalientä!
– äiti, jos kieltäydyt syömästä, niin meidän pakko viedä sut sairaalaan ja laittaa letkulla ruokaa suoraan mahaan!
äiti katsoo minua kuin kertoessaan salaisuuden.
– Tiedätkö, minua on pitkään uhkaillut mies, joka aikoo laittaa minulle sen mehuletkun.
Meidän ihmettelymme ei auta, äiti on jälleen poissa.
äiti puhuu ruotsia. Lapsuuden kieli tuntuu kai turvalliselta. Minäkin puhun sitten ruotsia. äiti korjaa kielioppivirheen, se tuntuu yllättäen hyvältä. Puhelin soi, äidin veli soittaa. Veli, jonka kanssa hän on aina jutellut ruotsiksi. Ruotsinkielinen puhe toisessa päässä hymyilyttää äitiä.
– Det är inte firman här, äiti sanoo puhelimeen.
Totta se onkin, ei meillä ole muuta yritystä kuin selvitä päivästä toiseen. Jossain vaiheessa puhelimen luuri siirretään käteeni. Enoni on kauhuissaan – äiti on poissa.
Availen olohuoneessa ääntäni.
– äiti, olen menossa esiintymään Josef-pianistini 40-vuotistaiteilijajuhlaan. Laulan siellä kahdeksan Merikannon laulua!
Kajautan mallisuoritukseksi pätkän laulusta ”Laatokka, karjalan meri”.
– Jos et sä kohta lopeta tota laulamista niin mä mottasen sua, äiti sanoo.
Nauramme isän kanssa kippurassa: noin suoraa palautetta ei voi saada keltään muulta! Mutta äiti on jälleen mennyt pois.
Sitten kerran äiti lähtee kokonaan pois. Valkopukuiset hoitajat kantavat äidin reippailla käsivarsillaan ulos talosta. Kotisairaala hakee kipupumpun ja sängyn, kotisairaanhoito vaipat ja pesukintaat. äiti pistetään valkoiseen arkkuun, jossa on hapsuja ja äitienpäiväruusu liitetään äidin käsien väliin. Laulamme äidin toivevirret ja syömme stroganoffia, joka pahaksi onneksi loppuu kesken.
Nyt äiti on kokonaan poissa, vai onko sittenkään? Päivittäin eteeni tipahtelee valokuvia, kortteja, muistilappuja: kaikki äidin jälkiä siellä ja täällä. Viikoittain kohtaan ihmisiä, joilla on jotain kerrottavaa äidistä. Ja onpa äitiä nähtykin enemmän kuin moniin viikkoihin, milloin Lohjalla pyöräilemässä keskustassa ja milloin Garda-järvellä matkustamassa sisävesialuksella. Ja kas, tuossahan hän jonottaa Itäkeskuksen Pentikin jonossa korttinivaska kädessään. Kääntyessään hänen kasvonsa ovat kuitenkin vieraat, iloni muuttuu hämmennykseksi.
– Teillä on nyt äiti tallella, sanoo tuttava minulle. Niin on, ajattelen. Hän on mennyt pois, mutta tuntuu kuin hän yhä olisi täällä. Kiitos, äiti, että olit!
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys