Luin kerran lehtijutun, jossa tunnetut ihmiset listasivat elämäänsä vaikuttaneita henkilöitä. Listoilla keikkuivat vanhempien lisäksi sisarukset ja isovanhemmat ja erinäiset opettajat. Miettiessäni omaa elämänkaartani pysähtyvät ajatukseni väistämättä Sylviin. Harva ihminen pystyy vielä yli kahdenkymmenenviiden vuoden takaa nostattamaan rinnassani yhtä lämpimän tunteen kuin hän.
Meidän perheemme mummot kuolivat kauan ennen syntymääni. Onneksi saimme äidin ystäväpiirin kautta useammankin ”varamummon”. Minulle rakkain heistä oli Sylvi.
Sylvin oikea nimi oli Sylvia. Hän oli suuren perheen äiti, jonka lapset olivat jo aikuisia ja osin omien vanhempieni ikäisiä. Sylvi, Sylkky, eli Sylvi-täti – rakkaalla mummolla oli monta nimeä. Itseään Sylvi kutsui usein mammaksi ja mamma hän olikin kymmenille biologisille lapsenlapsilleen. Lapsirakkaana ihmisenä Sylkyn syli oli avoin myös muille lapsille.
Sylvi oli alkuaan Karjalan siirtolaisia. Hän oli kotoisin joltain niistä jännittävän kuuloisista paikoista kuten ”Uuelta kirkolta”, ”Antreasta” tai ”Koivistolta”, mutta hämmästyksekseni olen unohtanut tarkan pitäjän. Näin ei ollut silloin 25 vuotta sitten. Sylvin tarinat olivat kutkuttavia ja halusimme kuulla niistä aina uudestaan ja uudestaan vaikka tiesimme ne jo etukäteen.
Sylvi oli pieni ja pyöreä, ja pitkään luulin, että mummojen kuuluikin olla juuri sellaisia. Sylvi asui vihreässä rintamamiestalossa miehensä Väinön ja poikansa Timon kanssa. Timon autolla Sylvi kulki meilläkin, milloin kylässä, milloin hoitamassa meitä. Sylvi oli hoitajista parhain. Hän taipui vaikkapa hevoseksi lattialle konttaamaan ja ratsastajaa kantamaan, lukemaan satuja ja pitämään sylissä. Hauskalla murteellaan hän muisteli usein lapsuuttaan ja elämäänsä Karjalassa. Kun päiväkodissa järjestettiin isovanhempien päivä, lupautui Sylvi auliisti sinne matkaan. Isovanhempien salista kuului mahtavia naurahduksia. Voi miten ylpeä olin sinne kurkistettuani, Sylvi siellä viihdytti koko joukkoa.
Sylvi oli niitä ihmisiä, joille sattui ja tapahtui. Kerran Sylvi ja Väinö olivat tulleet kotiovelleen ja huomanneet avaimen jääneen sisälle. Ainoa auki oleva ikkuna oli kellarinluukku, sellainen kapea, maanrajassa oleva. Sylvi päätti, että sisälle oli päästävä ja pienempänä heistä hän pujottautui kellarinluukusta sisään. Arviointikyky kuitenkin petti pahemman kerran, ja niin Sylvi juuttui kiinni ikkunaan. Eipä heidän muu auttanut kuin odottaa Timon kotiinpaluuta, Sylvi kiinni ikkunanluukussa ja neuvoton Väinö puutarhan puolella. Siitä naurunremakasta, jonka säestyksellä asiaa meille usein kerrottiin, olisi jokaisella oppia otettavana.
Syksyisin kotikaupunkiimme saapui Tivoli. Suuntasimme sinne kulkumme, Sylvi, kaksi isoveljeäni ja minä. Minä olin Sylvistä liian pieni laitteisiin, mutta veljeni saivat pyydettyään luvan kokeilla yhtä vemputtimista. Pyörityksen ollessa kiivaimmillaan, päätti Sylvi, että laite oli liian vaarallinen ja pojat oli heti pelastettava sen kyydistä. Laukullaan ja käsillään huitoen Sylvi sai aikaan sellaisen shown, että laitteenhoitajan ei muu auttanut kuin pysäyttää laite ja nostaa pojat sieltä pois. Häpeissään pojat luikkivat alas kyydistä, mutta Sylvi oli tyytyväinen. Moisista laitteista ei ollut kuin haittaa.
Yhtenä päivänä äiti sai puhelinsoiton ja näytti kovin vakavalta. Sylvi oli löydetty kotinsa lattialta huonossa kunnossa. Menimme häntä katsomaan sairaalaan. Sylvi voi jo selkeästi paremmin, mutta näytti hyvin väsyneeltä. Sairaalan erikoisista potilaista hämmentyneenä näytin varmaan vähän hätääntyneeltä. Sylvi silitti poskeani ja lupasi, että kunhan ”mamma” tästä toipuu, saisin raparperipiirakkaa. Sylvin pihan raparperit olivat kuulemma juuri parahiksi kypsyneet. Muistan erittäin selkeästi, miten yhtäkkiä omassa lapsenmaailmassani tajusin, että en enää ikinä saisi sitä raparperipiirakkaa. Sylvi ei koskaan palannut siltä reissulta vihreään kotitaloonsa.
Sylvin hautajaiset olivat ensimmäinen kosketukseni surutyöhön. Lauloin hänen arkullaan ”Syttyvät tuolla korkealla tähdet”. Ihmettelin yleensä mutkattomasti toimivan ääneni outoa värinää. äiti oli hyvin vakavana.
Lapsena Sylviltä saatu varaukseton hyväksyntä ja lämmin syli kantavat minua vielä tänäkin päivänä. Sylvin vaikutukset näkyvät elämässäni muutenkin, kuten järjettömänä rakkautena Hannu ja Kerttu -keksejä kohtaan. Niin hänen kuin minunkin lempivirteni on ”Joka aamu on armo uus” ja tapani on kuunnella liki poikkeuksetta hengellisen musiikin toivekonserttia radiosta.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys