Laatikoita siivotessani eteeni tipahtaa postikortti kymmenen vuoden takaa. Postikortissa kohoavat Kalliovuoret, ja jossain siellä juurilla olen viettänyt kortin mukaan yhden elämäni parhaista lomista. Osoitekentässä on vanhempieni nimet, mitenköhän se on minulle päätynyt takaisin? Olisinkohan kymmenen vuotta sitten aavistanut, millaista elämää elän nyt? Kalliovuoret tuntuvat erikoiselta, kaukaiselta unelmalta. Juuri eilen mietimme vaimon kanssa, että nyt just olisi mahtavaa päästä vaikka edes mäkkäriin syömään ihan kahdestaan.
Lehtiotsikossa kehotetaan hoitamaan parisuhdetta. Hymyilyttää. Me kuulumme omaan kohderyhmäämme. Kuuden avioliittovuotemme aikana syntyneet neljä lastamme saavat ihmiset pyörittelemään silmiään. Kun omaa elämäntapaa saa perustella siellä täällä, virallisissa ja epävirallisissa yhteyksissä, oppii luovimaan asioiden kanssa. Ihmisen itsetunto rakentuu valitettavan usein ulkoapäin, vaikka suunnan luonnollisesti tulisi olla toinen. Muiden mielipiteet, sanat ja katseet muokkaavat meitä liki tahtomattamme, vaikka mikään niistä ei kohdistuisi juuri itseen. Sosiaalisia paineita ei mielestäni tule kuitenkaan aina nähdä pelkästään negatiivisuuden kautta. Osaltaan niiden tarkoitus lienee ihmiselämän suojeleminen ja varjeleminen. Täydellisesti paineista vapaana olevien ihmisten yhteiskunta tuskin toimisi, niin luontaista omien etujen tavoitteleminen ihmiselle tuntuu olevan.
Sosiaaliset paineet perhekeskeistä elämää ja vanhemmuutta kohtaan pyörivät omaa noidankehäänsä ihmisen ympärillä. Tutkimuksissa ”lastenhankkimisen” lykkäämistä perustellaan usein rahalla. ”Opintojen viivästyminen sekä urapaineet ajavat yhä useamman naisen ja miehen lykkäämään perheen perustamista. Kun asunto- ja opintolainat vielä painavat päälle, ei ensimmäisenä tule mieleen hankkia uutta menoerää. Pääkaupunkiseudulla synnyttäjien keski-ikä on jo yli 30 vuotta, kun se koko maassa jää hiukan alle.” (Yasmina Dadi/Terve.fi.) Pankkien valmiit asuntolainalaskurit heilahtavat nopeasti punaiselle, jos perheessä on kahta useampi lapsi ja äiti kotona. Turvatakseen lapselleen onnellisen lapsuuden ihmisellä tulisi pankkien mukaan olla viitisensataa euroa lasta kohti kuussa. Suurta omakotitaloa ei kasvavan perheen olisi käytännössä mitenkään mahdollista lainalaskurien mukaan hankkia.
Seksuaalisuuden ja nautinnon ylikorostaminen mediassa työntää vanhemmuutta syrjemmälle. Parisuhteesta on ikään kuin julkinen lupa lähteä pois heti kun ”ei tunnu miltään” ja seikkailunhalu voittaa. Ihmisten seksuaalisen vapauden toteutumista edistävän SEXPO-säätiön toiminnanjohtaja Tommi Paalanenkin muistuttaa kuitenkin Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa, että vapaus on vapautta molempiin suuntiin. ”Seksuaalisen vapauden nimissä jokaisen pitää saada valita itselleen paras elämäntapa, myös se perinteinen avioliitto lapsineen ja tila-autoineen.” (HS 26.11.2015.)
äitiys, isyys ja vanhemmuus muuttavat meitä ja laittavat elämäämme uusiin uomiin. Elämänkaariteoreetikot muistuttavat meitä kaarimalleillaan elämänvaiheesta, jossa lapset eivät enää asu kotona. Elämänikuinen avioliitto vaatii vahvaa vaalimista ja aktiivista työtä rakkauden eteen. Kipinän säilyttäminen parisuhteessa läpi pikkulapsiarjen ja kohti aikuisten avioliittoa on välillä vaikeaa, mutta varmasti myös selvästi tahdon asia. Suhteesta tulee pitää kiinni ja siitä tulee myös muistuttaa itseään: osakeyhtiön lisäksi olemme mies ja nainen, ja naimisissa toistemme kanssa.
Otamme vaimoni kanssa välillä reippaasti omaa aikaa: jätämme lapsemme lastenvahdille ja käymme ulkona syömässä. Syyllisyydentunne jonkun perheenjäsenen huomioimisen laiminlyömisestä on isossa perheessä liki jatkuvaa, mutta tiedän, että yhdessä selviämme siitäkin. Ohjeistan itseäni: nyt on äidin ja isin omaa aikaa, tähän ei tarvita yhtään lasta mukaan. Vaimoni tarvitsee tässä asiassa usein selkeästi enemmän tukea: äiti-ihmiset kun saattavat miettiä kesken ravintolaillallisen sitä, että muistaako lapsenvahti antaa lapselle juuri hänen tarvitsemansa unirätin. Seksuaalielämän ylläpitäminen saattaa välillä vaatia vahvaa huumoria, kun kesken hellän hetken joku haluaa pissalle tai alkaa oksentamaan huoneessaan. "äiti, isä, äkkiä tänne!"
Sain saksalaisen vaihto-oppilasperheeni äidiltä elämänohjeen: jokainen ihminen on lahja ja tarvitsee myös lahjan. Perheen tapana oli antaa lahjoja toisilleen usein merkkipäivien ulkopuolellakin. Vaimoni pohti uudessa juhlamekossaan, että tarvitsisi myös uudet kengät. Häntä ilahduttaakseni marssin oitis kalliolaiseen kenkäkauppaan, suuntasin naistenosastolle ja nappasin silmääni miellyttävän korkokenkäparin käteeni. Lapsuudessani kauppojen myyntikuvastot täyttyivät äitienpäivien alla kodinkoneiden mainoksista. "Miksi mä semmosia haluaisin lahjaksi", murisi äitini ja antoi suuntaa tulevalle. Itse haluan muistaa lasteni äitiä aina jollain täysin henkilökohtaisella lahjalla, onhan hän tehnyt elämääni ilostuttamaan niin monta upeaa työtä.
Elämä on Jumalan mahtava lahja meille ihmisille. Arjen keskellä sen mahtavuus välillä saattaa unohtua, mutta silloin kannattaa istahtaa alas ja nipistää itseään: olenko se minä, joka on saanut kaiken tämän? Tuon ihanan puolison, nuo mahtavat lapset. Ja näin paljon rakkautta, ihan ansaitsematonta.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys