Kes­kel­lä yö­tä he­rään sii­hen tun­tee­seen, et­tä joku tui­jot­taa mi­nua. Kiin­teä kat­se lä­vis­tää vä­sy­neen har­ti­a­lin­jan, ju­miu­tu­neen nis­kan ja pa­kot­taa rä­väyt­tä­mään sil­mä­luo­met au­ki. Yö on säk­ki­pi­meä, mut­ta hen­gi­tys­ten ää­nis­tä tie­dän, et­ten ole yk­sin he­reil­lä. Kään­nän va­ro­vas­ti kyl­ke­ä­ni ja työn­nän kä­te­ni tyy­nyn al­le ko­hot­taak­se­ni ole­mus­ta­ni. Kyl­lä, uu­si vie­rus­ka­ve­ri­ni on he­reil­lä. Kak­si mus­taa sil­mää tui­jot­taa mi­nua vaa­ti­van ar­vos­te­le­vas­ti. Yö on niin hil­jai­nen, et­tei mui­ta vaa­ti­muk­sia tai­da ol­la täl­lä het­kel­lä.

Sinä ha­lu­at seu­raa. Suu­te­len ke­vy­es­ti ryp­pyis­tä ot­saa­si imien it­see­ni hä­kel­lyt­tä­vää tuok­su­a­si.

Sitä tuok­sua, jota tie­dän jo nyt ikä­vöi­vä­ni sit­ten kun et enää ole sii­nä lä­hel­lä, kä­sie­ni ulot­tu­vil­la. Uu­den elä­män tuok­sus­sa on sa­mal­la upe­aa tu­le­vai­suu­den us­koa ja hai­ke­aa lop­pua. Kun tuok­sua ei enää tun­ne, tie­tää yh­den vai­heen ly­hy­es­tä ih­mi­se­los­tam­me ole­van lo­pul­li­ses­ti ohi.

Si­nun elä­män­ryt­mi­si on ai­van oman­lai­sen­sa. Per­heem­me päi­vit­täi­seen sin­fo­ni­aan tuot oman­lai­se­si ta­ka­pot­kut, joi­ta ei voi en­na­koi­da, ei sit­ten mi­ten­kään.

Sai­raa­las­sa pä­te­vän oloi­nen nuo­ri kä­ti­lö esit­te­li mi­nul­le pus­sia, jos­sa vie­tit yh­dek­sän kuu­kaut­ta en­nen saa­pu­mis­ta luok­sem­me. Häm­men­nys ih­mi­se­lä­män alus­ta val­ta­si mi­nut yhä voi­mak­kaam­min, vaik­ka ko­ke­muk­se­na kaik­ki tämä oli jo tut­tua kol­mel­ta ai­kai­sem­mal­ta ker­ral­ta.

Kat­se­lin si­nua ja mie­tin, mi­ten tuos­ta upe­as­ta jär­jes­tel­mäs­tä tul­lee­na so­peu­tui­sit meil­le? Mi­ten epä­täy­del­li­nen elä­mäm­me so­pi­si si­nul­le, täy­del­li­syy­teen tot­tu­neel­le? Ta­ka­pot­ku­si ar­jes­sam­me osoit­ta­vat, et­tä jär­jes­tel­mään so­peu­tu­mi­nen vie ai­na ai­kan­sa. Pal­lo on tois­tai­sek­si ol­lut si­nul­la ja olet osan­nut käyt­tää sitä tai­dok­kaas­ti. Niin tai­dok­kaas­ti, et­tä upe­as­ti ar­ke­am­me or­ga­ni­soi­va äi­ti­si saat­taa soit­taa mi­nul­le neu­vot­to­man pu­he­lun.

Et­tä to­si­aan­ko, voit­ko ku­vi­tel­la, koko per­he val­mii­na läh­töön! Kol­mel­le en­sim­mäi­sel­le on saa­tu ul­ko­vaat­teet pääl­le, on teh­ty kaup­pa­lis­tat, koot­tu pa­lau­tus­pul­lot ja kar­ton­ki­jä­te. On kat­sot­tu reit­ti­op­paas­ta tark­ka ai­ka­tau­lu päi­väl­le, va­lit­tu bus­sit ja jat­ko­yh­tey­det.

Etei­sen kuu­muu­des­sa pää­tät sit­ten muut­taa suun­ni­tel­mia.

Vau­val­la on kak­ka!

Ja het­ki­nen, et­kö juu­ri äs­ken syö­nyt­kin, mik­si et syö­nyt tar­peek­si ker­ral­la?

Vau­val­la on näl­kä! Ja kun syö­mi­set on syö­ty, on vai­pas­sa taas jo­tain.

Ja kun äi­ti­si sii­nä uu­des­sa trens­sis­sään vaih­taa vaip­paa­si ko­din­hoi­to­huo­neen pöy­däl­lä, len­nä­tät kos­te­an kaa­ren koh­ti ys­tä­väl­lis­tä huol­ta­jaa­si. Päi­vän kii­reet lop­pu­vat ai­na­kin het­kek­si.

Sinä tar­vit­set ti­laa ja otat sitä.

Ja me muut jous­tam­me ja muok­kaam­me omaa ti­laam­me uu­den­lai­sek­si. Esi­koi­nen, se kai­kis­ta suu­rin ja osaa­vin, kä­per­tyy viu­lu­tun­nil­la pöy­dän al­le ei­kä suos­tu soit­ta­maan jou­sel­lis­ta­kaan. Ei, vaik­ka kuin­ka maa­nit­te­li­sim­me. Kes­kim­mäi­nen, se jo iso ja tai­ta­va, on ol­lut kuu­kau­sia täy­sin kui­va­na, yöt ja päi­vät il­man vaip­paa. Ja mitä ih­met­tä, nyt vai­pal­le oli­si­kin käyt­töä! Kun seit­se­män­nen yön jäl­keen työn­nän peit­toa pe­su­ko­nee­seen, tie­dän, et­tei huo­mi­on mää­räl­le ole ole­mas­sa va­ki­o­ta.

Nuo­rim­mai­nen, se rei­pas ja to­me­ra iso­sis­ko, lä­hes­tyy si­nua hert­tai­sen hel­läs­ti, sil­mien te­räs­sä häi­väh­dys häi­jyä vii­vaa. Va­ro­vas­ti, vau­va voi pu­do­ta! Me ai­kui­set, me toi­me­li­aat ja ak­tii­vi­set, et­sim­me paik­ko­jam­me kas­vat­ta­ji­na uu­del­leen ja uu­del­leen. Jous­tam­me, mie­tim­me. Laa­dim­me soit­to­läk­sy­jä var­ten soit­to­puun, jon­ka vä­ri­tet­ty leh­ti on vies­ti soi­te­tus­ta läk­sy­het­kes­tä. Ke­rääm­me jo­kai­sen kui­van yön jäl­keen ras­te­ja ka­len­te­riin ta­voit­tee­na saa­da te­la­ket­ju­rek­ka Pris­man le­luo­sas­tol­ta. Vie­täm­me äi­ti–ty­tär- ja isä–ty­tär-het­kiä sy­li­tel­len soh­val­la. Vuo­da­tam­me rak­kaut­tam­me jo­kai­sen per­heen­jä­se­nen tär­ke­ää paik­kaa juur­rut­ta­en.

Yön pi­mey­des­sä tui­jo­tan si­nua sil­miin.

Tut­ta­va­per­heel­le kau­pat­tiin au­to­kau­pas­sa nel­jän­nen lap­sen syn­ty­män jäl­keen seit­se­män hen­gen au­toa: ”yli­mää­räi­set” lap­set sai­si kä­te­väs­ti vii­mei­sel­le ta­ka­pen­kil­le. Au­to jäi kaup­paan.

Ra­kas pie­ni pi­ki­sil­mä­ni, yli­mää­räi­nen mah­dol­li­suus ja lah­ja Ju­ma­lal­ta, ym­mär­rät­hän mi­ten tär­keä meil­le olet? Mi­ten tär­keä on paik­ka­si per­hees­säm­me, jopa niin tär­keä et­tä ai­kuis­ten suun­ni­tel­mat saa­vat men­nä uu­sik­si. Mut­ta, tie­dät­hän rak­kaa­ni, et­tä yöt ovat nuk­ku­mis­ta ja le­poa var­ten. Nii­den avul­la jak­sam­me huo­mi­seen. Ja yli­huo­mi­seen. Ja tun­tuu kuin ym­mär­täi­sit. Nos­tat ylä­huu­le­si va­sen­ta reu­naa hiu­kan ival­li­sen nä­köi­se­nä, huo­kai­set ja otat tar­jo­a­ma­ni tu­tin kii­tol­li­se­na vas­taan.

Tui­jot­te­lem­me tu­tin liik­keen yli vie­lä het­ken toi­si­am­me, kun­nes ta­sai­nen tu­hi­na täyt­tää koko ma­kuu­huo­neen. En tie­dä, kum­pi nu­kah­ti en­sin.