Sunnuntaina 9.11. vietetään jälleen isänpäivää. Siniristiliput liehuvat saloissa, ja unenpöpperöisiä isiä muistetaan ehkä partakonein ja Ilkka Remeksen tai Jarkko Sipilän uusimpien romaanien muodossa. Itselleni tuleva isänpäivä on viides laatuaan. Meidän perheessämme isyys ei ole kovin pitkäperinteinen asia. Olen oikeastaan isä vasta toisessa polvessa. Isoisäni kuoli isäni ollessa muutaman vuoden ikäinen; niin varhaisilla muistoilla ei rakenneta kovin vahvaa kuvaa isyydestä. Olemme molemmat joutuneet opettelemaan isänä olemista, ihanteita ja esikuvia lähiympäristöstä etsien.
Tuttavani lausahti kerran, että monilapsisessa lestadiolaisperheessä vanhemmat ovat vielä nuoria ja hupsuja, kun kasvattavat kahta ensimmäistä lastaan - ja vanhoja eläkeläläisia hoitaessaan nuorimpia lapsiaan. Minä olen jälkimmäisen kasvatuksen tuotos. Isäni sukupolven miehet eivät ole tunnettuja arkiruoanlaittajia, joten rakkaus Saarioisten maksalaatikkoa kohtaan on nimenomaan isäni ruoanlaittopäivien ansiota.
Isänä oleminen on jatkuvaa kehitystyötä. Kasvatuksen ammattilaisena oma isyys on erityisen suurennuslasin alla. Opetusviraston salissa ammattilainen paasaa meille, että nykyvanhemmilla on vanhemmuus hukassa. Viritän kasvoilleni päättäväisimmän opettajailmeeni ja nyökyttelen hyväksyvästi, vaikka samalla huomaan miettiväni, että miten taas tuli suostuttua esikoisen vaatimukseen päästä päiväkotiin kumisaappaissa. Siis vaikka aurinko paistaa ja vaimo häpeää silmät päästään.
Isänä saa suoraa palautetta onnistumisestaan liki päivittäin. Tiesimme esikoista odottaessamme saavamme poikavauvan. Tunsin lievää hämmennystä aloittaa nimenomaan pienen pojan isänä. En tunne ainuttakaan automerkkiä, minulla ei ole ollut ikinä vesipyssyä kummempaa asetta eivätkä mutanttininjakilpikonnat täyttäneet lelulaatikoitani. 4-vuotias on armollinen:
– Iskä, mä tiedän näistä autoista kyllä paljon enemmän kuin sinä!
2-vuotias osoittaa jokaisen volkkarin bussin ikkunasta ja tapailee kummallista sanaa popatti, joka pitkällisen selvityksen tuloksena osoittautuu ”bobcatiksi”. Tasa-arvoisen maailmankuvani mukaisesti tarjosin leikkeihin myös nukkea, joka jää ensikosketuksen jälkeen istumaan lastenhuoneen jakkaralle lasisilmissään ripaus pettymystä. Siellä se istuu vielä tänäkin päivänä.
Isyys on paitsi vaativaa, myös palkitsevaa. Luottamus on lujaa puolin ja toisin. Kun esikoisen muovisesta kauhakuormaajasta murtui kauhaosa irti, vakuutti esikoinen mummolleen iskän osaavan korjata sen ihan varmasti. Päiväkodin aitaa lähestyessäni tuikkiviin tähtisilmiin syttyy entistä kiinteämpi polte ja avoin syli juoksee minua vastaan: sinä tulit!
Esikuvana oleminen on hämmentävää. Sanavarastostani ovat siirtyneet uuden polven käyttöön jo ”lentää kuin leppäkeihäs”, ”mailla halmeilla” ja ”ei tauti!”. Oman olemisen johdonmukaisuus ja rajojen jatkuva luominen on välillä vaativaa. Lapsen saadessa jättiraivarin rautakaupassa yritän pitää ääneni lempeänä samalla pälyillen, ettei oppilaita vaan sattuisi olemaan katsomassa. Toisaalta palkkiot ovat sitä suuremmat. Olen liki pakahtua ylpeydestä, kun kuulen kirkkaan lapsenäänen laulavan ruuhkabussin takaosassa ”Tässäpä Peppi Pitkätossu la hop sula hei sula hopsanssaa”, ja kaikkia matkustajia hymyilyttää. Minun poikani!
Mutta kasvatustyöni jatkuu. Ja jotain on jo tarttunutkin. Molemmat pojat pitävät keltaisesta väristä ja bebeleivoksista. Ja illalla sängyn vieressä rukouksen jälkeen kuuluu muistutus, ”Iskä, Jeesuksen nimessä ja veressä!”. Anteeksianto on se puhtain päänalunen, jolla nukahtaa.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys