Sun­nun­tai­na 9.11. vie­te­tään jäl­leen isän­päi­vää. Si­ni­ris­ti­li­put lie­hu­vat sa­lois­sa, ja unen­pöp­pe­röi­siä isiä muis­te­taan eh­kä par­ta­ko­nein ja Ilk­ka Re­mek­sen tai Jark­ko Si­pi­län uu­sim­pien ro­maa­nien muo­dos­sa. It­sel­le­ni tu­le­va isän­päi­vä on vii­des laa­tu­aan. Mei­dän per­hees­säm­me isyys ei ole ko­vin pit­kä­pe­rin­tei­nen asia. Olen oi­ke­as­taan isä vas­ta toi­ses­sa pol­ves­sa. Isoi­sä­ni kuo­li isä­ni ol­les­sa muu­ta­man vuo­den ikäi­nen; niin var­hai­sil­la muis­toil­la ei ra­ken­ne­ta ko­vin vah­vaa ku­vaa isyy­des­tä. Olem­me mo­lem­mat jou­tu­neet opet­te­le­maan isä­nä ole­mis­ta, ihan­tei­ta ja esi­ku­via lä­hiym­pä­ris­tös­tä et­sien.

Tut­ta­va­ni lau­sah­ti ker­ran, et­tä mo­ni­lap­si­ses­sa les­ta­di­o­lais­per­hees­sä van­hem­mat ovat vie­lä nuo­ria ja hup­su­ja, kun kas­vat­ta­vat kah­ta en­sim­mäis­tä las­taan - ja van­ho­ja elä­ke­lä­läi­sia hoi­ta­es­saan nuo­rim­pia lap­si­aan. Minä olen jäl­kim­mäi­sen kas­va­tuk­sen tuo­tos. Isä­ni su­ku­pol­ven mie­het ei­vät ole tun­net­tu­ja ar­ki­ruo­an­lait­ta­jia, jo­ten rak­kaus Saa­ri­ois­ten mak­sa­laa­tik­koa koh­taan on ni­me­no­maan isä­ni ruo­an­lait­to­päi­vien an­si­o­ta.

Isä­nä ole­mi­nen on jat­ku­vaa ke­hi­tys­työ­tä. Kas­va­tuk­sen am­mat­ti­lai­se­na oma isyys on eri­tyi­sen suu­ren­nus­la­sin al­la. Ope­tus­vi­ras­ton sa­lis­sa am­mat­ti­lai­nen paa­saa meil­le, et­tä ny­ky­van­hem­mil­la on van­hem­muus hu­kas­sa. Vi­ri­tän kas­voil­le­ni päät­tä­väi­sim­män opet­ta­jail­mee­ni ja nyö­kyt­te­len hy­väk­sy­väs­ti, vaik­ka sa­mal­la huo­maan miet­ti­vä­ni, et­tä mi­ten taas tuli suos­tut­tua esi­koi­sen vaa­ti­muk­seen pääs­tä päi­vä­ko­tiin ku­mi­saap­pais­sa. Siis vaik­ka au­rin­ko pais­taa ja vai­mo hä­pe­ää sil­mät pääs­tään.

Isä­nä saa suo­raa pa­lau­tet­ta on­nis­tu­mi­ses­taan liki päi­vit­täin. Tie­sim­me esi­kois­ta odot­ta­es­sam­me saa­vam­me poi­ka­vau­van. Tun­sin lie­vää häm­men­nys­tä aloit­taa ni­me­no­maan pie­nen po­jan isä­nä. En tun­ne ai­nut­ta­kaan au­to­merk­kiä, mi­nul­la ei ole ol­lut iki­nä ve­si­pys­syä kum­mem­paa aset­ta ei­vät­kä mu­tant­ti­nin­ja­kil­pi­kon­nat täyt­tä­neet le­lu­laa­ti­koi­ta­ni. 4-vuo­ti­as on ar­mol­li­nen:

– Is­kä, mä tie­dän näis­tä au­tois­ta kyl­lä pal­jon enem­män kuin sinä!

2-vuo­ti­as osoit­taa jo­kai­sen volk­ka­rin bus­sin ik­ku­nas­ta ja ta­pai­lee kum­mal­lis­ta sa­naa po­pat­ti, joka pit­käl­li­sen sel­vi­tyk­sen tu­lok­se­na osoit­tau­tuu ”bob­ca­tik­si”. Tasa-ar­voi­sen maa­il­man­ku­va­ni mu­kai­ses­ti tar­jo­sin leik­kei­hin myös nuk­kea, joka jää en­si­kos­ke­tuk­sen jäl­keen is­tu­maan las­ten­huo­neen jak­ka­ral­le la­si­sil­mis­sään ri­paus pet­ty­mys­tä. Siel­lä se is­tuu vie­lä tä­nä­kin päi­vä­nä.

Isyys on pait­si vaa­ti­vaa, myös pal­kit­se­vaa. Luot­ta­mus on lu­jaa puo­lin ja toi­sin. Kun esi­koi­sen muo­vi­ses­ta kau­ha­kuor­maa­jas­ta mur­tui kau­ha­o­sa ir­ti, va­kuut­ti esi­koi­nen mum­mol­leen is­kän osaa­van kor­ja­ta sen ihan var­mas­ti. Päi­vä­ko­din ai­taa lä­hes­ty­es­sä­ni tuik­ki­viin täh­ti­sil­miin syt­tyy en­tis­tä kiin­te­äm­pi pol­te ja avoin syli juok­see mi­nua vas­taan: sinä tu­lit!

Esi­ku­va­na ole­mi­nen on häm­men­tä­vää. Sa­na­va­ras­tos­ta­ni ovat siir­ty­neet uu­den pol­ven käyt­töön jo ”len­tää kuin lep­pä­kei­häs”, ”mail­la hal­meil­la” ja ”ei tau­ti!”. Oman ole­mi­sen joh­don­mu­kai­suus ja ra­jo­jen jat­ku­va luo­mi­nen on vä­lil­lä vaa­ti­vaa. Lap­sen saa­des­sa jät­ti­rai­va­rin rau­ta­kau­pas­sa yri­tän pi­tää ää­ne­ni lem­pe­ä­nä sa­mal­la pä­lyil­len, et­tei op­pi­lai­ta vaan sat­tui­si ole­maan kat­so­mas­sa. Toi­saal­ta palk­ki­ot ovat sitä suu­rem­mat. Olen liki pa­kah­tua yl­pey­des­tä, kun kuu­len kirk­kaan lap­se­nää­nen lau­la­van ruuh­ka­bus­sin ta­ka­o­sas­sa ”Täs­sä­pä Pep­pi Pit­kä­tos­su la hop sula hei sula hop­sans­saa”, ja kaik­kia mat­kus­ta­jia hy­myi­lyt­tää. Mi­nun poi­ka­ni!

Mut­ta kas­va­tus­työ­ni jat­kuu. Ja jo­tain on jo tart­tu­nut­kin. Mo­lem­mat po­jat pi­tä­vät kel­tai­ses­ta vä­ris­tä ja be­be­lei­vok­sis­ta. Ja il­lal­la sän­gyn vie­res­sä ru­kouk­sen jäl­keen kuu­luu muis­tu­tus, ”Is­kä, Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä!”. An­teek­si­an­to on se puh­tain pää­na­lu­nen, jol­la nu­kah­taa.