2010-luvulla terveen ja hyvinvoivan ihmisen ihanne on vallannut sijaa yhteiskunnassa ja mediassa ja saanut entisen ”hyvän työihmisen” kuvan näyttämään taas tavoitellun arvoiselta. Ihminen on kuitenkin vieraantunut fyysisestä työstä. Työtä tehdään yhä useammin sisätiloissa ja ainoat fyysiset suoritteet saattavat olla paperipinon kantamisen lisäksi napakka potku satulatuolin jalkioon saadakseen sen siirtymään paikasta toiseen. Onneksi avuksemme ovat rientäneet lukemattomat kuntoiluyritykset. Lihaksia voi 2000-luvulla saada muualtakin kuin heinäpellolta, tietää ihminen, ja ostaa salikortin. Lihaksia tarvitaan, ehei, ei fyysiseen työhön, vaan siihen että näyttää hyvältä. Eikä vaan hyvältä vaan vielä paremmalta. Syksyn tulon huomaa juoksumatolla. Ja pukukaapilla. Ja lehdistö rummuttaa: nyt kesäkilot pois! Ja sitten ”joulukilot” ja sitten taas ”bikinikuntoon”. Ja rumba alkaa alusta.
Aloitin laulun ammattiopinnot ammattikorkeakoulussa 11 vuotta sitten. Jollain ensimmäisistä luentokerroista kouluttaja muistutti meitä, että ”laulaja on oman itsensä paras käyntikortti”. Tuijotin käyntikorttiani. Se näytti nuhjuiselta, taskun pohjalle jääneeltä ja ainakin yhden linkousohjelman läpikäyneeltä. Karu tosiasia oli, etten ollut urheillut ikinä elämässäni. Kun muut potkivat palloa pihalla, minä ahmin kirjoja sisällä. Kaupunginkirjaston nuoriso-osaston läpikäynnillä ei saa sitten yhtäkään lihasta. Aikuisosastolla olin jossain puolenvälin tietämillä. Ainoat lihakseni sijaitsivat kielen lisäksi jaloissa. Niitä olin hankkinut polkemalla pyörälähettinä viiden vuoden ajan. Tunsin, että nyt oli tehtävä jotain.
Ja niin, kaikki käy välillä kuin saduissa. Marssin trendikkäänä pidetyn kuntosaliketjun neuvontaan ja kohta jo tulin ulos hautakivisopimus kädessäni. Kahteen vuoteen en voisi liikahtaa tältä salilta muualle kuluttamatta ylimääräistä rahaa, siinäpä aasille hyvä porkkana. Sopimukseen kuului tapaamisia personal trainerin eli yksilövalmentajan kanssa. Oi, miten persoonallinen olo tulikaan. Ja kun ensimmäisen kerran astelin kuntosalin ovesta sisään, tajusin persoonallisuuteni yhä voimakkaammin. Se pino, jossa säilytin mökki-, remppa- ja marjastusvaatteita ei ollut se pino, josta valittiin vaatetus tälle salille. Yritin luikkia seinänviertä niin huomaamattomasti kuin osasin. Raikkaan ulkoilman jälkeen pukuhuoneen hien, orvaskeden ja markettideodorantin tuoksujen yhdistelmä tuntui tainnuttavalta. Reippaasti astelin kuitenkin salin puolelle valmiina kohtaamaan elämäni uudet haasteet.
Salipaketin hintaan kuuluva yksilövalmentajani oli juuri sitä järjettömän energistä ihmistyyppiä, jota kuvataan salien mainoksiin. Hän oli herännyt jo kuudelta, vetänyt aamutreeninsä ja jonkun ryhmäliikuntatunnin, syönyt jonkun etäisesti terveelliseltä kuulostavan ja veteen sekoitettavan välipalajauheen ja valmiina suunnittelemaan minulle sopivan treeniohjelman. Kasvoille valettu ikihymy ei sammunut minkään noston aikana eikä otsalle ilmestynyt hikipisaraakaan, vaikka itse olin läpimärkä jo muutamien minuuttien jälkeen. Sanat mahtavaa, upeaa ja loistavaa toistuivat puheessa tämän tästä, vaikka minä en mitään niistä huomannutkaan sitten yhtään missään. Makasin penkillä ja katselin pääni päällä köllöttävän rautatangon päihin sujahtavia kiekkoja. Olminväriset käteni tarttuivat tankoon, ja järkyttyneenä tajusin, että vaikka sen helposti saikin rinnan päälle, ei palauttaminen ollutkaan enää niin helppoa. Ja kun liike oli kymmenen toiston jälkeen ohi, oli ohi vasta ensimmäinen sarja. En puuskutukseltani ollut saada sanaa suusta, mutta ymmärsin, ettei tänne oltu nyt tultu keskustelemaan Tsehovin tuotannosta, tänne oltiin tultu ”pilkkaamaan” rautaa.
Jos olin rikki ensimmäisen harjoituksen jälkeen, niin todellisuus valkeni vasta seuraavana aamuna, sillä en meinannut kivuiltani päästä sängystä ylös. Mutta, kuukausikortin maksaneena raahauduin rääkkiin uudelleen ja uudelleen. Ja jossain siinä kaiken vaiheella huomasin, että pidinkin tästä harjoittelemisesta ihan oikeasti. Kun lähtee nollatasolta saa tuloksiakin helposti. Ja tulokset motivoivat. Opin pikkuhiljaa huomaamaan salilla erilaisia tyyppejä. Oli pullistelijat ja peilailijat, joiden itsetunto oli ehkä rakennettu pumppaamalla. Oli reippaat reippailijat, jotka soutivat soutulaitteessa päämäärätöntä matkaansa. Oli timmit ja trendikkäät, joiden vaatetus ja valkoiset hampaat kestivät ja kestivät vaikka rääkki oli minkälaista. Ja sitten oli se suurin joukko, me kaikki harmaat pantterit, joiden suorituksista kukaan ei ollut kiinnostunut ja jotka saimme rauhassa kuntoilla omaan tahtiimme.
Suomalaiset kaapannut fitnessbuumi näkyy mediassa lehtikirjoitteluna, YouTuben treenivideoina ja fitnessurheilijoiden nousuna julkisuuden valokeilaan. Kaiken mahdollisen pinnallisuuden ja ulkonäkökeskeisyyden joukossa häviää helposti tärkeä viesti: pidä huolta itsestäsi! Yritykset ja työnantajat ovat antaneet positiivista signaalia henkilöstönsä hyvinvoinnille. Nosturiyritys tarjoaa rahaa sille, joka voittaa toimitusjohtajan leuanvedossa. Itse kuntoilen ammattiliittoni avustamana edullisemmin kuin opiskeluaikana opiskelijakortilla.
Ajattelen, että huolenpito omasta kunnosta on osa ihmiselle aikojen alussa annettua tehtävää, jossa kehotettiin viljelemään ja varjelemaan luomakuntaa. Hyvä fyysinen kunto auttaa jaksamaan arjen askareissa ja pitää mielen virkeänä. Ihmisen eliniänodotusten noustessa yhä korkeammalle nousevat vaatimukset elämänlaadusta. Säännöllinen uni- ja ruokailurytmi yhdistettynä säännölliseen liikuntaan on osa ennaltaehkäisevää vanhustyötä. Pakkomielteisen ja suorituskeskeisen liikkumisen sijaan on fitnessbuumin keskeltä löydettävissä myös sen hyvää elämänlaatua edistävä puoli.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys