"Sel­lai­nen ih­mi­nen on vä­hän pe­lot­ta­va, joka kä­ve­lee mi­ten sat­tuu. Joka käyt­täy­tyy ar­vaa­mat­to­mas­ti tai huu­te­lee ru­mia. Mul­le on huu­del­tu." Näin ku­va­si mi­nul­le eräs nuo­ri hu­mal­tu­neen ih­mi­sen koh­taa­mi­sen he­rät­tä­miä aja­tuk­sia. Vaik­ka pel­ko oli­si vain het­ken häi­väh­dys, se on tot­ta.

Ih­mi­nen on eri­lai­nen hu­ma­las­sa kuin sel­vin päin. Jos­sain oh­jel­mas­sa al­ko­ho­lis­ti­van­hem­pien ai­kui­nen lap­si poh­ti, et­tä hu­ma­las­sa ol­les­saan hä­nen van­hem­pan­sa oli­vat ke­mi­kaa­li­per­soo­nia, ei­vät oi­ke­at ai­to äi­ti ja isä. Al­ko­ho­lin ke­mi­kaa­lit se­koit­ti­vat pään.

Hu­mal­tu­neen ih­mi­sen toik­ka­roin­nil­le hel­pos­ti nau­re­taan. Sa­moin hu­ma­las­sa teh­dyil­le hö­per­ryk­sil­le, omil­le tai toi­sen. Mut­ta jos kat­soo nii­den ti­lan­tei­den taak­se, tun­ne mikä nou­see, on lä­hin­nä suru. Sitä miet­tii, mi­tä­hän tuol­le ih­mi­sel­le oi­ke­as­ti kuu­luu.

Niin miet­ti sil­loin, kun ka­dul­la tuli vas­taan ai­kui­nen mies, jon­ka as­kel hoip­pui ja far­kut oli­vat mä­rem­mät kuin kak­si­vuo­ti­aal­la, joka ei ole eh­ti­nyt pis­sal­le kes­ken leik­kien. Mi­hin kul­ki tuo mies, odot­ti­ko hän­tä ko­to­na joku? Oli­ko hän puo­li­so tai isä?

Tai sil­loin, kun mut­kit­te­le­va pyö­räi­li­jä oli ajaa kah­den pik­ku­po­jan pääl­le. To­sin hän nou­si pyö­rän­sä se­läs­tä ja oli pa­hoil­laan. Ajat­te­lin, et­tä ih­mi­nen se tuol­la ai­neen ta­ka­na on. Pyö­räi­li­jän an­teek­si­pyyn­tö oli reh­ti: En minä tu­le­vien ve­ron­mak­sa­jien pääl­le aja.

Sel­vi­tet­ty­ään pään­sä juo­mi­sen jäl­keen ih­mi­nen ei vält­tä­mät­tä muis­ta pu­hei­taan. Vas­tuu sa­no­mi­sis­ta, kir­joit­ta­mi­sis­ta tai te­ke­mi­sis­tä ha­lu­taan lait­taa hu­ma­lan piik­kiin. Eräs tien­tal­laa­ja, joka oli ek­sy­nyt rei­til­tään, koit­ti kir­kas­taa kat­set­taan ja sel­kiyt­tää pu­het­taan, en­nen kuin hän ky­syi neu­voa suun­nas­ta. Opas­tin, min­kä osa­sin. Avus­ta ilah­tu­nee­na hän kiit­ti yl­lät­tä­väl­lä kom­men­til­la, ja va­kuut­ti ole­van­sa täy­sin to­sis­saan: Olet niin iha­na pal­lo­pää, et­tä ala mun po­jal­le vai­mok­si. Sil­loin vä­hän nau­rat­ti­kin. Pal­lo­pää mi­ni­äk­si – po­jal­ta ei tar­vit­se edes ky­syä.

Kesä on tul­lut, ra­vin­to­loi­den te­ras­si­kau­si on al­ka­nut. Juo­mi­seen lii­te­tään myön­tei­nen mie­li­ku­va. Re­la­taan, hei­te­tään huo­let na­rik­kaan ja nau­ti­taan muu­ta­ma huur­tei­nen. Olen kuul­lut, et­tä sel­vin päin ole­vaa seu­ra­lais­ta voi­daan pi­tää tyl­sä­nä. Se on kuin oma­tun­to, joka ei hu­mal­lu. Täy­tyy­hän osa­ta ot­taa ilo ir­ti elä­mäs­tä.

Al­ko­ho­lia naut­ti­mal­la se on­nis­tuu. Lii­an moni lap­si tie­tää, mitä tar­koit­taa se, kun ilo on ir­ro­tet­tu elä­mäs­tä. Kun van­hem­pi pa­laa juo­ma­reis­sul­taan tai juo ko­to­naan, ilo on voi­tu ajaa hy­vin­kin kau­as. Ei­kä lap­si osaa vaa­tia muun­lais­ta ti­lan­net­ta. Ei lap­sel­ta edes ky­sy­tä. Ovat­ko­han päät­tä­jät­kään al­ko­ho­li­lain­sää­dän­töä va­paam­mak­si muut­ta­es­saan poh­ti­neet la­kien lap­si­vai­ku­tus­ta?

Mie­he­ni oli ruo­ka­kau­pas­sa. Kas­sa­jo­noon tuli sa­maan ai­kaan äi­ti ja lap­si. Nai­sen os­tos­kär­rys­sä oli run­saas­ti kal­jaa. Lap­si ojen­si äi­dil­leen lei­pää, et­tä os­te­taan tä­mä­kin. äi­ti kiel­si: Ei me sitä tar­vi­ta, ei os­te­ta. Lap­si al­koi it­keä. Em­paat­ti­nen myy­jä sa­noi, et­tä ot­ta­kaa vain se lei­pä­kin, hän voi mak­saa sen. äi­ti lait­toi lei­vän syr­jään ja kiel­si las­ta ot­ta­mas­ta sitä. Kau­pas­ta läh­ti äi­ti kal­jo­jen­sa ja lap­si it­kun­sa kans­sa.

Min­kä­lai­nen il­ta oli lap­sel­la edes­sään? Loh­dut­ti­ko hän­tä ku­kaan? Min­kä­lai­nen il­ta oli äi­dil­lä? Oli­ko­han hän­tä ai­ka­naan loh­du­tet­tu? Kun hän oli pie­ni. Tai nyt, kun hän on ai­kui­nen. Oli­si­ko hän edes val­mis ot­ta­maan vas­taan apua? Eh­kä loh­tu täy­tyi yrit­tää et­siä pul­lon poh­jal­ta.

On hel­pom­pi kir­joit­taa hu­ma­las­ta ja jois­ta­kin tun­te­mat­to­mis­ta ih­mi­sis­tä. Ol­la etääm­pä­nä ja eh­kä ereh­tyä kat­so­maan vä­hän yl­hääl­tä kä­sin tai sää­lien nii­tä joi­ta­kin, jot­ka juo­vat. Mut­ta kun se tu­lee lä­hel­le. Kun al­ko­ho­li­on­gel­ma ei ole­kaan naa­pu­ris­sa vaan sa­man ka­ton al­la, jos­sa it­se elää tai on elä­nyt. Sil­loin ei kat­so yl­hääl­tä. Kat­se pai­nuu. Hä­peä, joka ei kuu­lu it­sel­le, las­kee nä­ky­mät­tö­män viit­tan­sa juo­van ih­mi­sen lä­heis­ten yl­le. Myös suru, huo­li ja pel­ko ovat tot­ta.

Hu­ma­la ja lap­si­vai­ku­tus ovat sa­nat, joi­ta ei mie­lel­lään kuul­la lä­hek­käin. Eh­kä sitä ei ha­lu­ta aja­tel­la, eh­kä lap­sen tun­teis­ta ja tur­vas­ta pu­hu­mi­nen on hel­pom­pi ohit­taa kuk­ka­hat­tu­lei­mal­la.

Mut­ta moni lap­si tie­tää. Tie­tää, mitä on it­ku, joka pa­rah­taa yö­hön ja kyy­ne­let, joi­ta ei enää tule. Tie­tää täyt­ty­mät­tö­mien lu­paus­ten tuo­man pet­ty­myk­sen ja pai­na­jai­set, jot­ka ei­vät ole un­ta. Lap­si nä­kee ai­kui­sen, joka ei näe hän­tä. Jos­kus hän toi­voo­kin, et­tä tämä ei nä­ki­si. Lap­si nä­kee lä­hel­lään ai­kui­sen, jon­ka pi­täi­si ol­la hä­nen tär­keä tur­van­sa, ja tun­tee sy­vää tur­vat­to­muut­ta.

To­sin lap­set voi­vat tuo­da mie­len­muu­tok­sen­kin. Mie­he­ni bi­o­lo­gi­nen isä rai­tis­tui elä­män­sä lop­pu­puo­lel­la. Tuli not­kah­dus, jota hän ker­toi ka­tu­neen­sa, ja pääs­seen­sä vii­nan ki­ros­ta taas yli, kun ajat­te­li lap­sen­lap­si­aan, joil­la ei sit­ten oli­si pap­paa.

Ker­ran ohi­kul­ki­ja ky­syi pi­hal­la tou­hu­a­val­ta mie­hel­tä­ni kyy­tiä huol­to­a­se­mal­le. Oli lau­an­tai-il­ta, kaup­pa jo kiin­ni, ja jo­kin tär­keä oli pääs­syt lop­pu­maan. Mie­he­ni tuli ha­ke­maan au­ton avai­mia si­säl­tä. Ne ei­vät ol­leet sii­nä, mis­sä pi­ti­kin. Puo­li­so­ni et­sies­sä avai­mia lap­set ke­rään­tyi­vät ik­ku­naan ih­met­te­le­mään pi­hal­la odot­te­li­jaa. Yri­tin pyy­tää lap­sia pois tui­jot­ta­mas­ta vie­ras­ta ih­mis­tä, kun muka niin keh­tuut­ti. Avai­met löy­tyi­vät.

Kun puo­li­so­ni pa­la­si kyy­dit­se­mis­reis­sul­taan, hän ker­toi, et­tä mies ha­lu­si­kin huol­to­a­se­man si­jas­ta kyy­din ko­tiin. Ei­vät­kö lap­set ole­kin iha­nia. Kun näin lap­set tuol­la ik­ku­nas­sa, ajat­te­lin, et­tä en ha­lu­a­kaan juo­maan, me­nen ta­kai­sin ko­tiin, kul­ki­ja oli tuu­man­nut.

Tämä lap­si­vai­ku­tus sai mi­nut miet­ti­mään. Lap­set ko­din ik­ku­nas­sa ei­vät eh­kä ole­kaan huo­no asia.

Ps. Täs­sä blo­gi­kir­joi­tuk­ses­sa kir­joi­tin vain sen nä­kö­kul­man, jos­sa van­hem­pi juo ja lap­si kär­sii. Tie­dän, et­tä su­rua per­hei­siin voi tuo­da myös nuo­ren al­ko­ho­li­on­gel­ma tai esi­mer­kik­si iso­van­hem­man. Su­vi­seu­ro­jen esi­ru­kous­pyyn­tö­jä kuun­nel­les­sa voi huo­ma­ta, et­tä hu­ma­la­juo­man tuo­ma mur­he ei ole vie­ras­ta us­ko­vais­ten­kaan elä­män­pii­ris­sä. Vai­kei­siin ti­lan­tei­siin pyy­de­tään Ju­ma­lal­ta apua ja voi­mia. Sai­rau­teen ni­mel­tä al­ko­ho­lis­mi voi myös saa­da apua ja hoi­toa.