Pik­ku­po­jil­la oli lii­an pit­kät on­get. Va­vat vaap­pui­vat hol­tit­to­mas­ti, ja vä­hän ajan pääs­tä sii­mat oli ai­van sot­kus­sa. Sil­lon Hei­mo-vaa­ri äräh­ti:

– Et­kö oo opet­ta­nu poi­ki­as on­ki­maan?

Me ol­tiin kaik­ki ihan hi­li­jaa. Hei­mo, Mat­ti, mie ja po­jat. Mä­kä­räi­set vain piu­va­si. Sit­ten Hei­mo-vaa­ri sano vai­sus­ti:

– En se mie­kään ole opet­ta­nu.

Niis­sä sa­nois­sa oli an­teek­si­pyyn­tö ja eh­kä su­rua. Elä­mä oli ol­lu ri­sa­nen. Oma poi­ka oli tuos­sa vie­rel­lä mut­ta lä­hes tun­te­ma­ton.

Pu­he­lin­soi­tos­ta se ala­ko, yh­tey­en­pi­to. Hei­mo soit­ti ja kysy, voi­tas­ko käyä ky­läs­sä. Muis­tan het­ken, kun sei­sot­tiin Ma­tin ja poi­kein kans ri­vi­ta­lon oven ta­ka­na. Vä­hän en­nen ku Mat­ti pai­no ovi­kel­loa, kah­tot­tiin toi­si­am­me ja pu­ris­tet­tiin kä­jes­tä. Ovi au­ke­ni ja pie­ni, par­tai­nen mies sa­noi:

– Ter­ve­tu­loa, tu­lu­kaa­han si­säl­le, niin ale­taan pa­ran­ta­maan maa­il­maa! Nau­rah­ti ys­tä­väl­li­ses­ti pääl­le.

Hei­mo meni suo­raan asi­aan:

– En olis sua tun­te­nu, jos oi­sit tul­lu ka­dul­la vas­taan.

– En mi­nä­kään si­nua, Mat­ti vas­tas.

Hei­mo ker­toi­li elä­mäs­tään ja to­te­si:

– Täl­la­nen re­su­vaa­ri se mie olen. Ha­lu­sin tu­tus­tua, en­nen ku tul­lee kut­su. Hei­mo osot­ti peu­ka­lol­la koh­ti tai­vas­ta.

Ko­to­na po­jat ky­se­li, men­nään­kö me jos­kus uu­es­taan sil­le re­su­vaa­ril­le. So­vit­tiin, et­tä sa­no­taan Hei­mo-vaa­rik­si. Men­tiin me uu­es­taan­ki. Ja Hei­mo kävi meil­lä.

Nel­jä vuot­ta ehit­tiin tun­tea. Mies, joka tie­si jär­ven par­haat ka­la­pai­kat, lait­to keit­toon rei­lus­ti pip­pu­ria, ri­pus­ti jou­lu­lah­ja­vil­la­su­kat sei­näl­le, nau­ro ora­val­le, kun se va­ras­ti pyyk­kiä na­rul­ta, kas­vat­ti ri­vi­ta­lon pää­dys­sä pe­ru­noi­ta, muu­ra­si mei­jän kot­tiin puu­hel­lan, nou­si sei­so­maan ja it­ki ilos­ta, kun suo­ma­lai­set pär­jä­si­vät mä­ki­hy­pys­sä. Nel­jä vuot­ta. Sit­te Hei­mo-vaa­rin mat­ka päät­tyi.

Me ehit­tiin hy­väs­tel­lä. Sai­raa­las­ta soi­tet­tiin, et­tä Hei­mo on huo­no­na. Mat­ti ja mie men­tiin käy­mään. Hei­mo ei enää pu­hu­nut. Yhen sa­nan hän pys­ty sa­no­maan. Kun ky­syt­tiin, tun­net­ko, ket­kä sun luok­se on tul­lu, Hei­mo-vaa­ri vas­tas:

– Tun­nen.

Lääk­keet vei ko­vat ki­vut pois, mut­ta ne vei­vät myös Hei­mon pois täs­tä het­kes­tä. Sit­te Hei­mo-vaa­ri ha­pui­li kä­jel­lään vuo­teen kai­teen yli. Mat­ti tart­tu sii­hen ja sano:

– Jos sie ha­lu­at kaik­ki an­teek­si, jos sie ha­lu­at, et­tä mie siu­naan si­nua, pu­ris­ta mi­nua kä­es­tä.

Se kä­jen­pu­ris­tus oli luja. Siu­nat­tiin ja sit­ten Hei­mo-vaa­ri nu­kah­ti taas. Sa­not­tiin Ju­ma­lan rau­haan.

Luin hei­nä­kuun La­pin Kan­sas­ta ju­tun, jos­sa ker­rot­tiin ka­hes­ta äi­tis­tä. Kum­pi­ki oli omas­sa elä­mäs­sä jou­tu­nu vai­ke­aan ti­lan­tee­seen, sel­la­seen, et­tä se uh­kas per­heit­ten las­ten tur­val­li­suut­ta. He oli­vat kii­tol­li­sia, et­tä oli­vat saa­neet lap­sil­leen si­jais­ko­din.

Muis­tan ker­ran, ku Hei­mo-vaa­ri kah­to vai­to­nai­se­na eteen­sä ja hi­li­ja­suu­en jä­lä­keen sano:

– Oli se hyvä, et­tä sie sait kas­vaa eh­jä­sä ko­ji­sa.

Se oli suo­ma­lai­sen mie­hen kii­tos lap­sen­sa kas­vat­ti­van­hem­mil­le. Me ker­rot­tiin se Ai­no-mum­mol­le. Se oli kii­tos, et­tä kor­pi­tai­pa­leen pääs­sä oli koti, joka ava­si oven las­ten­ko­din po­jal­le. Ei­kä vain ovea, vaan sy­dä­men.

Se rak­kaus on kan­ta­nu. Po­jas­ta kas­voi mies ja isä, jol­la on omia poi­kia ja tyt­tö­jä. Jot­ka os­saa on­kia.