JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Välähdyksiä pehmoleluista

27.8.2015 7.11

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420150827071100

Is­tuin Hel­lin vie­res­sä hä­nen sän­gyl­lään ja luin ää­neen Päi­vä­mies­tä. Hel­li oli jos­kus sa­no­nut mi­nul­le ole­van­sa hä­mä­rän il­lan lap­si. Hän tar­koit­ti sitä, et­tä elä­män­sä eh­tool­la hä­nel­lä oli näkö hei­ken­ty­nyt. Oli koko ajan hä­mä­rää.

Hel­liä al­koi vä­syt­tää ja hän oi­kai­si vuo­teel­leen. Hän toi­voi, et­tä ojen­tai­sin hä­nel­le hä­nen eri­tyi­sen uni­ka­ve­rin­sa, peh­mo­nal­len, jol­la oli pit­kät ja­lat ja kä­det.

– Tämä niin mu­ka­vas­ti läm­mit­tää, sa­noi Hel­li.

Iha­na van­hus.

Kes­ken aa­mu­pa­lan lap­si toi mi­nul­le rus­ke­an nal­len. Oli löy­tä­nyt jos­tain lap­suu­te­ni uni­ka­ve­rin. Kat­soin nal­lea mel­kein hel­läs­ti. Muis­tin, et­tä lap­se­na nu­kuin nal­le vat­sa­ni pääl­lä ja luin il­ta­ru­kouk­se­ni kä­det ris­tis­sä nal­len pääl­lä. Uni­nal­le kan­toi sa­lai­suut­ta. Olin kir­joit­ta­nut ruu­tu­pa­pe­ril­le oman tes­ta­ment­ti­ni, rat­ko­nut nal­len sel­kä­sau­man au­ki ja lait­ta­nut pa­pe­rin nal­len si­säl­le. Sel­kä­sau­man olin om­mel­lut kiin­ni vih­re­äl­lä vil­la­lan­gal­la. Tein näin, kos­ka luu­lin, et­tä en eläi­si ko­vin kau­an. Isä­ni oli la­ki­mies, ja hä­nen työn­sä kaut­ta meil­le lap­sil­le pe­run­kir­joi­tuk­set ja tes­ta­men­tin te­ke­mi­set oli­vat tut­tu­ja sa­no­ja. Mi­nus­ta oli tär­ke­ää, et­tä oli­si tie­dos­sa, kuka sai­si le­lu­ni, kuka vaat­tee­ni.

Il­ta­ru­kouk­ses­sa pyy­sin, et­tä jos sit­ten­kin sai­sin elää 18-vuo­ti­aak­si, men­nä nai­mi­siin ja saa­da yh­den lap­sen. En men­nyt vie­lä 18-vuo­ti­aa­na nai­mi­siin, mut­ta Tai­vaan Isä on lah­joit­ta­nut meil­le tä­hän men­nes­sä seit­se­män las­ta.

Kun van­him­mat lap­sem­me oli­vat pie­niä, hei­dän uni­le­lun­sa oli­vat mu­ka­na su­run het­kis­sä­kin. Isä­ni ar­kun pe­räs­sä kul­kies­sam­me toi­nen pik­ku­poi­ka kan­toi mu­ka­naan Uni-Päs­siä, toi­nen ru­tis­ti Iha­haa­ta it­se­ään vas­ten. Peh­mo­le­lut toi­vat tur­vaa.

Kun Rei­no-pap­pa kuo­li, kä­vim­me kat­so­mas­sa hän­tä kap­pe­lil­la. Po­jat­kin kä­vi­vät ar­kun ää­rel­lä peh­mo­le­lut kä­des­sään. Ko­ti­mat­kas­ta muis­tan val­koi­set mai­se­mat ja ta­ka­pen­kil­tä kuu­le­ma­ni kes­kus­te­lun.

– Nä­ki­kö Iha­haa Rei­no-pa­pan?

– Näki. Nä­ki­kö Päs­si?

– Näki ja se it­ki.

– Niin Iha­haa­kin it­ki.

Yli 30 vuot­ta ai­em­min erään las­ten­ko­din pi­hal­la odot­ti tak­si. Sen kyy­tiin nou­si­vat tyt­tö ja poi­ka. He oli­vat läh­dös­sä ke­säk­si lo­mal­le maal­le. Po­jal­la oli kä­des­sään lelu, vaa­le­an­rus­kea jä­nis. Eh­kä joku huik­ka­si las­ten­ko­din ovel­ta:

– On­nea mat­kaan jä­nik­sel­le­kin!

Kun tak­si kaar­si ke­sä­pai­kan pi­haan, poi­ka ih­met­te­li pi­ha­pii­riä. Eh­kä jä­nis oli yhä kä­des­sä. Joku ky­syi, on­ko jä­nik­sel­lä ni­meä.

– Se on On­nea-mat­kaan-jä­nis.

Po­jal­la oli mat­kas­saan on­nea. Ke­sä­pai­kas­ta tuli hä­nel­le use­ak­si vuo­dek­si koti. Nyt On­nea-mat­kaan-jä­nis is­tuu mei­dän olo­huo­nees­sa kir­ja­hyl­lyn pääl­lä.

Jos saan elon­päi­viä van­huu­teen saak­ka, toi­von, et­tä sil­loin joku is­tui­si jos­kus vie­rel­lä­ni. Ja kun mi­nua vä­syt­täi­si, hän an­tai­si uni­nal­len vat­sa­ni pääl­le. Mut­ta jo nyt, ko­toi­sas­sa aa­mu­het­kes­sä, lap­suu­den uni­ka­ve­ris­ta muis­tin, et­tä ru­kouk­set kuul­laan. Ja vas­tauk­set voi­vat ol­la mo­nin­ker­tai­sia.

AnnaVirtanen
Kemijokivarsi, pieni vireä kylä, kotikoivikko ja punainen tupa. Täällä elän. Lähellä lapsiani ja puolisoani, lähellä ystäviä, keskellä elämän syvimpiä ääniä. Viisi lasta herätän aamuisin koulutaipaleelle ja kaksi pienempää on kanssani kotosalla. Puuhella lämpenee, puuro hautuu. Päivät täyttyvät lasten äänistä ja kotiäidin arkiaskelista. Kirjoitan lasten oivalluksista, ihmiselosta ja kohtaamisista. Voit lähettää minulle palautetta osoitteeseen virtanen_anna@suomi24.fi.