Vuosia sitten olin opekoulun opetusharjoittelussa. Pikkukoululainen kertoi aamulla ennen tunnin alkua surullisesta tapahtumasta, joka oli kohdannut hänen serkkunsa perhettä. Luokan oma opettaja sanoi, että he juttelevat asiasta viimeisellä tunnilla.
Minun tuntini alkoi. Aiheena oli Raamatun kasvit. Oppilaat piirsivät ja värittivät valitsemiaan kasveja. Poika, joka oli kertonut surullisen uutisen, oli levoton. Lopulta hän alkoi piirtää. Lapsi piirsi puun, jonka hän väritti mustaksi. Piirtäessään hän lauloi useaan kertaan oppimaansa laulunkohtaa: Anna mulle tähtitaivas, anna valo pimeään.
Muistan, kun olin suurin piirtein samanikäinen kuin tuo laulava poika. Seisoin luokkakaverini kanssa hänen vanhempiensa makuuhuoneessa. Hän halusi näyttää kuvan äidistään, joka oli kuollut joitakin viikkoja aiemmin. Kuva oli yöpöydällä. Minusta tuntui, että huoneen ilma oli surusta raskas.
Noin vuosi tuosta hetkestä eteenpäin olimme toisen luokkakaverin kanssa laskemassa minisuksilla mäkeä junaradan ylittävän sillan kupeessa. Hypimme hyppyristä.
– Meidän äiti on lentänyt näin pitkästi, luokkakaverini kertoi ja näytti kohdan, missä hänen äitinsä oli joutunut ohiajavan linja-auton töytäisemäksi.
Onnettomuuden seurauksena tämäkin luokkakaveri eli koululaisen arkeaan ilman äitiä.
* * *
Tämänkertaiseen blogitekstiini olin kirjoittanut erilaisen lopun. Alku oli sama. Aioin kirjoittaa lapsen surusta ja siitä, miten haavoittuvainen lapsi on, miten hän tarvitsee turvallista aikuista. Ajattelen yhä niin, mutta en kirjoittaessani arvannut, miten syvästi joudun kohtaamaan asian – että on tärkeää lapsille ja myös aikuisille, että surulle on tilaa ja lähellä ihmisiä, joilta saa lohdun ja tuen.
Tämän kuun keskiviikkoiltana olin lähdössä koululle hakemaan pienempiä kotiin liikuntasalivuorosta. Koululainen juoksi räntäsateeseen perääni ja näytti kännykästään serkkuringin viestikeskustelua. Veljentyttö kirjoitti: "Iskä on kuollut." Kolarissa.
Veli? Kuollut? Ajatus löi tyhjää. Rakas lapsi, rakkaat lapset. Voi rakkaat kaikki. En mie ymmärtänyt. En ymmärrä oikein vieläkään.
Muutama päivä ennen tuota suruviestiä meidän nuorimmainen istui sängyllään vanha pyhäkoulutaulu kädessään. Kuvassa oli Jeesus ja lapsia. "Rakas Jumala, sinä olet rakas Jumala. Siunaa meitä kaikkia..." Pienen tytön sanat pysäyttivät tuolloin. Nyt ne tulevat vielä enemmän kohti. Siunaa kaikkia.
Rukoilen voimaa luottaa, että Jumala on kaikkivaltias. Ja murheenkin antaessaan hän rakastaa. Silloinkin, kun emme ymmärrä. Erityisesti silloin. Jumala, siunaa kaikkia lapsia. Ja kaikkia, joilla on suru.
Ystävän viesti kevättalven surupäivään: "Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." (Ps. 139:16.) Sen me tiedämme varmasti, kaiken muun saamme laskea suuremmille käsivarsille.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys