Itsenäisyyspäivänä lapset laskivat Suomen ikää.
– Melkein sata vuotta, onpa vanha!
– Kuoleeko Suomi?
– Eihän maa voi kuolla, nauraa toinen.
Mielessäni käväisivät otsikot hävittäjistä Itämerellä, Ukrainasta, suurvaltojen välien kiristymisestä. Kriisin kaiut kuuluvat Suomessakin, mutta päivissämme on rauha ja turva.
Aina ei ole ollut niin. Poika kertoo koululla olevasta näyttelystä "Lapsi sodan jaloissa". Koululainen tietää, että joissain maissa nytkin soditaan. Jossain lapsi kyyristyy peloissaan. Ja palelee.
On vapaapäivän verkkainen aamu. Aamupalapöydässä lapset keskustelevat keskenään. Jään kuuntelemaan.
– Jos ydinpommi räjäytettäis, siinä ei voi olla lähellä. Ope sano, että kaikki vain haihtuu jäljettömiin.
– Mitä järkeä rakentaa Suomeen ydinvoimala?
– No se on pikkusen eri asia.
– Miksihän jotku haluaa Natoon, mehän jouvuttas sotimaan eri maihin?
Keskustelu poukkoilee, kunnes hiljenee pikkukoululaisen minulle esittämään kysymykseen.
– äiti, miksi jotku tekkee ydinpommeja?
Tekee mieli vastata, että älä tuommoisia mieti, olet vasta lapsi. Kysyjän tuntien tiedän, että se ei riittäisi. On vastattava lapsentasoisesti. Ja myöntää, ettei itsekään kaikkea ymmärrä. Aiemmin olemme puhuneet, miten jokaisessa maassa asuu aivan tavallisia ihmisiä, jotka haluavat rauhaa. Ja että Jumala on kaikkein voimakkain. Nytkin puhumme, että saadaan olla Jumalan turvassa.
– Jos mie olisin presidentti, määräisin, että kaikissa maissa pitäis olla rauha, sanoo pieni poika.
Tällainen sankaruus saa minut hymyilemään.
Kunpa näin saisi säilyä aina, rauhantahto ja lapsuuden huolettomat leikit. Yksi tällainen oli linja-autoleikki, jossa kaksi poikaa matkusti Ruotsiin. Se oli silloin, kun puolison poikamiesajan marssi-cd oli vielä naarmuton.
Ensin on punainen kirpputorituoli, sitten isän työkaverilta saatu ja sitten se, josta on katkennut yksi pinna. Tämä tuolijono on stereoiden edessä, se on linja-auto. Puusohva on sen perävaunu.
Kuljettaja lehteilee puhelinluettelon karttasivuja Tervolan kohdalta. Linja-auto kulkee mitä ilmeisimmin marssin tuomalla energialla. Kuljettaja kuuluttaa:
– Olemme matkalla Ruotsiin huvipuistoon. Siellä saa ilmaiseksi karkkeja.
Ja autoradio pauhaa.
– Kauan on kärsitty vilua ja nälkää...
Tavaratila on täynnä jäätelöä. Kaikki pehmolelut ja nuket istuvat linja-auton perävaunussa. Pitkäkorvainen matkustaja putoaa, mutta se ongitaan takaisin kyytiin.
– Musiikki se pelasi, kun poijjat ne marssi...
Nappisilmänalle heittää kuperkeikkoja. Sitä avittaa pellavapäinen poika, jolla on kiireessä mennyt lyhythihainen pitkähihaisen päälle ja saumapuoli päälle päin. Kuljettaja vääntää autoradiosta äänet lähes täysille. Siitä matkustajat tietävät, että nyt on tärkeä kohta. Sellainen, johon täytyy eläytyä – joka täytyy elää.
– Oi kallis kotimaa, Suomi sulo Pohjola, ei löydy maata sen armaampaa...
Kuljettajapojan paidassa on mustikkatahroja ja sininen suu laulaa isolla, tosi isolla
– Ei löydy maata sen armaampaa...
Pellavapäinen matkustaja väsähtää. Hän makoilee perävaunussa pehmeällä patjalla ja hyppyyttää käsillään pikkunallea ja laikukasta koiraa.
– Kauniina väikkyy muistot urhojemme...
Linja-auton vieressä on piironki. Sen päällä on kuvia, joita pojat ovat usein katsoneet. Ja kyselleet. Reino-pappa ontui, kun sitä oli osunut sodassa jalkaan. Matti-papalla oli toinen käsi poikki ja sillä oli mustat lasit, kun siltä oli mennyt näkö. Olavi-pappa ei ollut sodassa. Sen sydän pysähty, kun se oli hiihtämässä. Mutta nyt linja-auton hurjassa vauhdissa olevat eivät katsele kuvia. Marssit kun loppuvat, tullaan perille.
– Saa sankareita vielä nähdä Suomemme maa...
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys