Luen muu­ta­man leh­ti­ju­tun ja ute­li­ai­suut­ta­ni myös nii­den jäl­keen ole­vaa kom­men­toin­tia. Jä­tän lu­ke­mi­sen kes­ken ja ka­dun ute­li­ai­suut­ta­ni. Vä­hän sil­lä mie­lin luin, et­tä puo­lus­taa­ko ku­kaan. Mi­nä­kin.

Ai­na, kun van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­suut­ta kos­ke­via asi­oi­ta kä­si­tel­lään me­di­as­sa, käyn­nis­tyy usei­ta kes­kus­te­lu­ja myös ne­tin pals­toil­la. On puo­les­ta ja vas­taan. Syy­te­tään, syyl­lis­te­tään, puo­lus­te­taan, tie­de­tään pa­rem­min ja vie­lä pa­rem­min. Tyy­li voi ol­la rons­ki, tuoh­tu­nut, ym­mär­tä­vä tai toi­si­naan ala-ar­voi­sen ruma. Jois­ta­kin kir­joi­tuk­sis­ta uh­kuu kyl­myys. On ym­mär­tä­jiä ja on vää­ri­nym­mär­tä­jiä.

Us­kon, et­tä vii­me­ai­kai­nen kir­joit­te­lu suur­per­hei­den jak­sa­mi­ses­ta on läh­te­nyt liik­keel­le hy­väs­tä asi­as­ta, haa­voit­tu­neen ih­mi­sen ta­ri­nan ker­to­mi­ses­ta. Hä­nen, joka on uu­pu­nut, joka ei jak­sa. On halu aut­taa hei­tä, teh­dä nä­ky­väk­si ja vä­lit­tää. Eh­kä tämä vai­kei­den asi­oi­den jul­ki­nen kä­sit­te­ly tuo jo­tain hel­po­tus­ta, avaa myös ra­ken­ta­via kes­kus­te­lu­ja.

Mik­si niin hel­pos­ti syn­tyy kuva, et­tä he, jot­ka jak­sa­vat, ei­vät vä­li­tä vaan ohit­ta­vat lä­him­mäi­sen hä­dän tyy­liin hei­kot sor­tuu elon tiel­lä? On­ko tämä kuva tar­koi­tuk­sel­li­ses­ti teh­ty vai ai­to oma ko­ke­mus? Tun­tuu, et­tä väki ja­e­taan hy­vin­voi­viin ja pa­hoin­voi­viin. Asi­at mus­ta­val­kois­tu­vat.

On yh­tä mon­ta ta­ri­naa kuin per­het­tä­kin ja per­heis­sä mon­ta ta­ri­naa. On ai­ko­ja ja ti­lan­tei­ta, jol­loin jak­se­taan pa­rem­min ja toi­sia, jol­loin voi­mat ovat vä­häi­sem­mät. Näin on per­heis­sä, jois­sa on yk­si tai kak­si las­ta tai ei ol­len­kaan. Sa­moin suur­per­heis­sä. Näin on van­hoil­lis­les­ta­di­o­lais­ten per­heis­sä ja näin on heil­lä, jot­ka ei­vät jaa sa­maa us­kon­nä­ke­mys­tä.

Va­loi­san mie­len tuo­vat kes­kus­te­lut, joi­ta käyn toi­si­naan il­ta­len­kil­lä. Ky­lä­tiel­lä tu­lee vas­taan ys­tä­vä, toi­nen äi­ti, ja läh­dem­me kul­ke­maan sa­maan suun­taan. Pu­hum­me, nau­ram­me. Has­su­ja sat­tu­muk­sia ko­to­na las­ten kans­sa. Hil­jai­sil­le teil­le olem­me kä­vel­leet myös su­ru­ja tai kas­vu­ki­pu­ja. Lööp­pi­sa­nat hei­täm­me pi­mei­siin pu­si­koi­hin, mut­ta to­te­am­me, et­tä sa­tut­ta­vat­kin ne. Pu­hum­me jak­sa­mi­ses­ta.

Meil­lä on omat tai­vas­lau­lum­me, omat sa­nam­me, mut­ta yh­tei­nen sä­vel. Jos­kus on ol­lut het­ki, jol­loin toi­nen meis­tä sa­noo: "Olen jon­kin ai­kaa aa­vis­tel­lut." Ha­laam­me, ja lau­lu kul­kee yh­tä­ai­kaa kor­ke­al­la ja ma­ta­lal­la, lä­hel­lä Ju­ma­laa ja lä­hel­lä ar­kis­ten tos­su­jen ra­hi­se­via as­ke­lia. Ja jos­sain saa­te­taan kir­joit­taa, et­tä ovat an­sait­se­mas­sa tai­vas­paik­kaa syn­nyt­tä­mäl­lä mak­si­maa­li­sen mää­rän lap­sia. Mi­ten kau­ka­na ovat nämä aja­tus­maa­il­mat toi­sis­taan.

Jos­kus nämä maa­il­mat koh­taa­vat yl­lät­tä­en. Joi­ta­kin vuo­sia sit­ten, ke­säi­se­nä päi­vä­nä, olin lo­ma­pai­kas­sam­me kä­ve­lyl­lä lap­si­kat­raan kans­sa. Vas­taan tuli mi­nul­le tun­te­ma­ton, van­hem­pi nai­nen ja to­kai­si: "Et kai sinä kone ole."

Ei nai­nen näh­nyt su­rua, jota sil­loin kan­noin mu­ka­na­ni. Pie­ni elä­mä oli vä­hän ai­em­min sam­mu­nut, elä­mä, joka ei au­en­nut tä­hän ai­kaan. Ke­säy­ön sa­tei­nen ko­ti­koi­vik­ko sen tie­si, ja mie­he­ni ja Ju­ma­la. Mut­ta en mi­nä­kään tien­nyt, mikä sai nai­sen sa­no­maan niin, mit­kä oli­vat hä­nen ki­pun­sa.

Lap­set las­ten­rat­tais­sa ja lä­hel­lä­ni oli­vat hil­jaa, mut­ta ilah­tui­vat, kun nai­sen vie­rel­lä kul­ke­nut mies ojen­si man­si­koi­ta: "Saat­te syö­dä niin pal­jon kuin jak­sat­te!" Van­ha nai­nen seu­ra­si, mi­ten pie­net sor­met poi­mi­vat man­si­koi­ta ja sa­noi sit­ten: "Lah­jo­ja­han ne lap­set ovat."

Kun kes­kus­te­lut me­di­an pals­toil­la pyö­räh­tä­vät kau­his­te­luun ja nor­maa­lim­pa­na pi­de­tään lap­sen syn­ty­män es­tä­mis­tä kuin sitä, et­tä suh­tau­tuu suu­reen­kin lap­si­mää­rään luon­nol­li­se­na asi­a­na, mie­lee­ni tu­lee het­ki erään to­pa­kan tä­din luo­na. Olin pie­ni tyt­tö ja muu­ta­man si­sa­ruk­se­ni kans­sa ky­läs­sä täl­lä tä­dil­lä. Hän kat­soi mei­tä ja sa­noi: "äl­kää teh­kö sa­maa vir­het­tä kuin äi­tin­ne."

Tä­din mie­les­tä mei­dän per­heem­me oli lii­an iso. Hän tar­koit­ti omas­ta nä­kö­kul­mas­taan var­mas­ti hy­vää, mut­ta koin ti­lan­teen pe­lot­ta­va­na. Tuli suru, et­tä omas­ta äi­dis­tä joku sa­noo noin. Kun olim­me hilp­pas­seet tä­din ko­toa kau­em­mas, mie­tin kuka meis­tä on vir­he.

Muis­tan myös isä­ni vuo­sien ta­kai­sen syn­ty­mä­päi­vä­haas­tat­te­lun leh­des­sä. Hä­nel­tä ky­syt­tiin, mik­si meil­lä on 15 las­ta. Isä ei ja­ka­nut sa­maa va­kau­mus­ta äi­ti­ni kans­sa, mut­ta pyr­ki kun­ni­oit­ta­maan sitä ja sen avaa­maa ar­vo­maa­il­maa. Hän oli vas­tan­nut ly­hy­es­ti: "Olen­han mi­nä­kin saa­nut syn­tyä."

Per­hei­den jak­sa­mi­ses­ta on lä­hes mah­do­ton­ta kir­joit­taa niin, et­tei joku ko­ki­si, et­tä hän­tä ei ole koh­dat­tu oi­kein tai ym­mär­ret­ty. On kul­jet­tu ohi. Mut­ta on lupa, jo­kai­sel­la, sa­noa, et­tä nyt tun­tuu täl­tä. On lupa pyy­tää apua. On lupa tar­jo­ta apua. Ojen­taa käsi tai py­säh­tyä kuun­te­le­maan.

Net­ti­kes­kus­te­lu­jen se­as­ta ei­vät ero­tu sa­nat, jot­ka ker­to­vat mi­nun ta­ri­naa­ni, lau­lu­a­ni. Saan ol­la se, kuka olen. Suh­tau­tu­mi­nen elä­mään ja us­kos­ta nou­se­vaan kä­si­tyk­seen elä­män py­hyy­des­tä ei ole mi­nun ja me­di­an vä­li­nen asia, ei mi­nun ja SRK:n vä­li­nen asia, ei­kä mi­nun ja tois­ten äi­tien vä­li­nen asia. Vaik­ka kai­kil­la niil­lä on jo­kin mer­ki­tyk­sen­sä. Se on mi­nun ja mi­nua ra­kas­ta­van Ju­ma­lan vä­li­nen asia. Sama se on puo­li­sol­la­ni. Eh­kä se on kamp­pai­lua, hy­väk­sy­mis­tä ja on­nea, jota ei­vät kaik­ki näe. Se on rau­haa.