– Jari soit­taa tääl­tä Tap­pu­ris­ta, mi­nul­la on su­rul­lis­ta ker­rot­ta­vaa. Hyvä ys­tä­vä­ni, si­nun isä­si, on kuol­lut. Ol­tiin juu­ri saa­vut­tu au­ti­o­tu­val­le, Ola­vi ot­ti sau­vat kä­des­tään, suk­sia ei eh­ti­nyt, vaan kaa­tui suo­ra­na maa­han. Yri­tet­tiin el­vyt­tää...

Ei se voi ol­la tot­ta, ei saa ol­la. Mut­ta ei­hän ku­kaan va­leh­te­li­si tuol­lais­ta. Ojen­nan pu­he­lin­ta äi­dil­le ja mi­nua kyl­mää. Tie­dän, mitä hän koh­ta kuu­lee.

Pit­kä­per­jan­tai­na, kym­me­nen vuot­ta sit­ten, su­run mus­ta säk­ki hei­tet­tiin per­heem­me yl­le. Vä­hi­tel­len epä­to­del­li­nen olo muut­tui ta­pah­tu­neen kä­sit­tä­mi­sek­si: Kuo­le­ma oli tot­ta ja pe­ruut­ta­ma­ton.

Kun suru oli sy­vim­mil­lään, luot­ta­mus hy­vään oli hei­koil­la: Em­me sel­viä il­man isää. Mi­ten Ju­ma­laa voi sa­noa hy­väk­si, kun noin vain tem­paa isän pois? Mitä jos Ju­ma­la teki vir­heen? Ru­kous pel­kis­tyi ly­hy­ek­si: Ju­ma­la, nyt en ym­mär­rä. Au­ta mei­tä, au­ta äi­tiä. Aa­men.

Naa­pu­ri toi kuk­kia, poi­ka is­tui soh­val­la ja lau­loi: ”Hyvä Ju­ma­la, kii­tän ko­dis­ta, omai­sis­ta, per­hees­täm­me, si­nul­ta on elä­mäm­me. Kaik­ki rak­kaa­ni, ovat lah­jaa­si.” Lau­loi kaik­ki sä­keis­töt.

Yön het­ki­nä suru vaa­le­ni, piir­tyi pa­pe­reil­le, ruu­tu­vih­koi­hin, sana sa­nal­ta. Joi­den­kin asi­oi­den kans­sa olin hil­jaa. Yh­del­lä pa­pe­ril­la on täl­lai­nen teks­ti:

Tänä ke­vää­nä kä­vin lä­hel­lä Tap­pu­ria. Kä­ve­lin Vuon­tis­jär­ven jääl­lä kat­se koh­ti tun­tu­ri­jo­noa. Au­rin­ko va­lai­si lu­mi­rin­teet. Näky sai ve­det vir­taa­maan sil­mis­tä­ni val­toi­me­naan. Muis­tin hy­vän ys­tä­vä­ni vies­tin: ”Voit ’näh­dä’ isä­si hiih­tä­mään tun­tu­ri­seu­tu­ja ja aja­tel­la, mi­ten hän ra­kas­ti nii­tä mai­se­mia, hä­nel­lä oli oma paik­ka siel­lä tun­tu­rin sy­lis­sä. Eh­kä luon­to myös pu­hut­te­li, muis­tut­ti Ju­ma­lan läs­nä­o­los­ta, kaik­ki­val­tiu­des­ta.”

Näin ai­na­kin minä koin. La­pin luon­to, va­loi­sat tun­tu­rit, oli­vat mi­nul­le voi­ma­kas­ta Kaik­ki­val­ti­aan pu­hut­te­lua. Loh­dut­ta­vaa.