"Tuo on var­maan mum­mo­mies, kun se ajaa noin hi­taas­ti." Poi­ka kat­soi ohi aja­vaa au­toa ja teki omaa ar­vi­o­taan. Ky­syin, mitä hän tar­koit­ti mum­mo­mie­hel­lä. "Se on jo niin van­ha, et­tä sil­lä on vain vä­hän voi­maa kä­sis­sä. Sik­si sen pi­tää ajaa hi­taas­ti."

* * *

Use­am­pi vuo­si sit­ten mum­mo­las­sa­ni oli tu­li­pa­lo, van­ha ra­dio sen sy­tyt­ti. Tai­mi-mum­mo­ni eli vie­lä sil­loin. Tie­to tu­li­pa­los­ta py­säyt­ti ker­ke­ä­väi­sen vii­ka­rin­kin, myö­tä­tun­toi­se­na hän sa­noi: "Tai­mi-mum­mol­le pi­täi­si lau­laa 'älä pel­kää, yös­sä on täh­tiä' ja 'Ei ko­tia ole­kaan tääl­lä'."

* * *

Kun mi­nul­ta kuo­li isä, van­him­mai­sem­me poh­ti pal­jon kuo­le­maa ja it­ke­mis­tä. Ker­ran hän sa­noi: "Jot­ku it­kee kau­hi­as­ti, isol­la ää­nel­lä. äi­ti, sinä it­kit hil­jaa. Jos joku sem­mo­nen mum­mo kuo­lee, jol­la ei ole ke­tään, mei­dän pi­tää it­keä si­tä­kin."

* * *

Meil­le oli tu­los­sa vau­va. Ker­roin asi­as­ta isom­mil­le si­sa­ruk­sil­le ja sa­noin, et­tä se on vie­lä sa­lai­suus. Sitä iloa! Yk­si lap­sis­ta ki­pai­si in­nois­saan luok­se­ni ja ky­syi mel­kein kuis­ka­ten, saa­ko hän ker­toa vau­vas­ta isäl­le, kun se tu­lee töis­tä.

Vau­va­o­do­tuk­sen ol­les­sa jo pi­dem­mäl­lä neu­vo­las­sa kuun­nel­tiin sy­dä­nää­niä. Ter­vey­den­hoi­ta­ja ky­syi po­jil­ta, et­tä mi­kä­hän ää­ni se kuu­luu äi­din ma­sus­ta. Yk­si po­jis­ta vil­kai­si mi­nua ja vas­ta­si: "Se on vau­va, mut­ta me ei ker­ro­ta naa­pu­reil­le." Sy­dä­nää­nien kuun­te­lus­ta ei mei­nan­nut tul­la hil­pey­den kes­kel­lä enää mi­tään.

Kun jäl­leen uu­den vau­van ai­ka lä­hes­tyi, joku toi­voi poi­kaa, ja et­tä sii­tä tu­li­si hyvä pe­laa­maan jal­ka­pal­loa. Toi­nen tyt­töä, et­tä ei tar­vi­si ai­na ol­la ko­tis­lei­kis­sä äi­ti­nä. Yk­si il­moit­ti, et­tä hän on ai­van var­ma, et­tä vau­va on tyt­tö tai poi­ka.

* * *

Las­ten sa­no­mi­sis­ta saa iloa. Ne yl­lät­tä­vät ja nau­rat­ta­vat­kin. Usein koo­mi­suu­teen si­säl­tyy myös sy­vää vii­saut­ta. Meil­lä on op­pi­mis­ta las­ten ta­vas­sa näh­dä ja ko­kea asi­oi­ta.

Esi­mer­kik­si tuo, et­tä on hyvä osa­ta hi­das­taa sil­loin, kun ei ole voi­mia. Tai loh­du­te­taan sil­loin, kun jol­lain on suru. Lau­lu voi loh­dut­taa. Muis­te­taan yk­si­näis­tä. Sel­lai­sen­kin ih­mi­sen elä­mä on ol­lut ar­vo­kas, jol­la ei ole vii­mei­sel­le mat­kal­le saat­ta­jaa. Pi­de­tään sa­lai­suu­det. Iloi­taan uu­des­ta elä­mäs­tä.

Tuli mie­leen muis­to omal­ta kou­lu­a­jal­ta. Ter­vey­den­hoi­ta­ja näki lap­sen ai­dos­ti.

Eh­kä mi­nul­la oli jal­ka vä­hän ki­pe­ä­nä. Kää­rin sen ko­to­na pak­suun si­tee­seen. Tosi pak­suun. Nil­ku­tin kou­lun käy­tä­vil­lä ja sain huo­mi­o­ta, ky­se­ly­jä. Aloin us­koa it­se­kin, et­tä olin sa­tut­ta­nut jal­ka­ni.

Erää­nä aa­mu­na opet­ta­ja pyy­si mi­nua käy­mään ter­vey­den­hoi­ta­jal­la. Jän­ni­tyk­ses­sä lant­ta­sin hoi­ta­jan luo. Hän ky­se­li hie­no­va­rai­ses­ti ki­vus­ta­ni ja sa­noi, et­tä voi tar­kis­taa jal­ka­ni. En­sin kää­rit­tiin yk­si pit­kä side pois, sit­ten toi­nen ja kol­mas vä­hän ly­hy­em­pi. Nii­den al­la oli vie­lä kak­si vau­van har­so­vaip­paa, jot­ka olin kie­to­nut jal­ka­ni ym­pä­ril­le, et­tä se näyt­täi­si tur­von­neel­ta.

Ter­vey­den­hoi­ta­ja ei nau­ra­nut, ei edes hy­myil­lyt tie­tä­väs­ti. Hän tun­nus­te­li jal­kaa­ni ja sa­noi, et­tä kyl­lä se sii­tä pa­ra­nee, olet hoi­ta­nut sitä hy­vin.

Ei jal­kaan oli­si mi­tään tar­vin­nut, mut­ta ter­vey­den­hoi­ta­ja ym­mär­si sy­vem­min. Hän kie­toi jal­kaan ke­vy­en ide­aa­li­si­teen, ojen­si viik­kaa­man­sa har­sot ja kää­ri­män­sä si­de­rul­lat ja toi­vot­ti hy­vää kou­lu­päi­vän jat­koa. Kyl­lä se jal­ka "pa­ra­ni­kin" pi­ka­vauh­tia, vaik­ka vie­lä luok­kaan pa­la­tes­sa­ni näön vuok­si nil­ku­tin­kin, sen ide­aa­li­si­teen ver­ran.

Ter­vey­den­hoi­ta­ja koh­ta­si hy­väk­sy­väs­ti. Kou­lu­lai­ses­ta vä­li­tet­tiin. Oli ol­lut hel­pom­pi kou­lu­maa­il­mas­sa nil­kut­taa jal­kaan­sa kuin ky­syä, saan­ko ol­la pie­ni ja haa­voit­tu­vai­nen.

Voi­si sa­noa, et­tä sel­lai­sia ne lap­set ovat. Voi myös sa­noa, sel­lai­sia ovat nuo­ret, sel­lai­sia ovat ai­kui­set. Saa­tam­me tar­vi­ta eri­lai­sia ide­aa­li­si­tei­tä, vä­lit­tä­mis­tä. Se vain voi ol­la vai­kea pu­kea sa­noik­si.

Kai­paam­me myös ar­mol­li­sia sa­no­ja. Ne­kin sa­nat voi­vat löy­tyä jo pie­nel­tä lap­sel­ta. Hil­jat­tain kol­me­vuo­ti­as tuli luok­se­ni ja ky­syi: "äi­ti, saa­ko sul­le an­taa an­teek­si?" Voi ra­kas en­ke­li!

Kun­pa kat­sees­sam­me sai­si ai­na säi­lyä rak­kaus. Kun­pa nä­ki­sim­me. Huo­mai­sim­me hä­net, joka kai­paa rau­haa. Saa­ko sul­le an­taa an­teek­si.