Olen­ko­han mie vä­hän mö­kit­ty­nyt pie­nel­lä ky­läl­lä asu­es­sa­ni? Kaup­pa­kes­kus­ten käy­tä­vil­lä olo­ni on jo­ten­kin epä­to­del­li­nen, pöl­lä­mys­ty­nyt. Ker­ran mi­nul­ta ky­syt­tiin, kuin­ka mo­nes­ti vii­kos­sa käyn kau­pun­gil­la. En ke­han­nu ai­van suo­raan vas­ta­ta, mi­ten har­voin käyn, niin sa­noin, et­tä en joka viik­ko.

Kul­jen pie­nem­mäl­le ka­dul­le, van­ho­jen kir­jo­jen liik­kee­seen. Sen tun­nel­mas­sa on mu­ka­va ol­la. Siel­lä tuok­su­vat ta­ri­nat ja sa­dut.

Teen jou­luos­tok­sia ja huo­maan et­si­vä­ni jo­tain tut­tua, maan­lä­heis­tä. Sit­ten is­ta­han rep­pu­ni kans­sa os­tos­kes­kuk­sen pen­kil­le. Oot­te­len sa­mal­la ky­läl­lä asu­vaa ys­tä­vää­ni. Hän on töis­sä kir­jas­tos­sa, olen tul­lut aa­mul­la hä­nen kyy­tis­sään kau­pun­kiin. On mie­luis­ta aja­tel­la yh­teis­tä ko­ti­mat­kaa, eh­tii taas rau­has­sa raa­tail­la.

Seu­raan ihi­mis­ten ku­lu­ke­mi­sia. Vie­res­sä­ni is­tuu van­hem­pi nai­nen vil­la­kan­gas­ta­kis­saan. Hän­kin näyt­tää kah­te­le­van ihi­mis­vi­li­nää. Mie­tin, sa­no­sin­ko häl­le jo­tain. Mitä jos hän ha­lu­aa ol­la rau­has­sa?

Is­tun hi­li­jaa. Vil­ka­sen uu­es­taan. Vai­kut­taa ys­tä­väl­li­sel­tä ja – hä­nel­lä on sy­lis­sään ruis­limp­pu. Har­maa­tuk­ka­nen mum­mo ja tuo­re ruis­lei­pä. Tut­tua, maan­lä­heis­tä. Enää en mie­ti.

– On pa­li­jon vä­keä, aloi­tan.

Kes­kus­te­lum­me pol­vei­lee las­ten jou­lu­la­ha­jois­ta ja lu­ke­mi­ses­ta ve­nä­läi­siin os­ta­jiin ja ulu­ko­maan uu­ti­siin. Sii­hen, mil­lon kum­pai­nen­kin on tul­lu Ro­va­nie­mel­le ja mik­si. Mis­sä hän eli en­nen sitä, mis­sä minä. Hän ker­too edes­men­nees­tä äi­dis­tään ja minä isäs­tä­ni, jon­ka kuo­lin­paik­ka on poh­joi­ses­sa lä­hel­lä nai­sen lap­suus­mai­se­mia. Oom­me näh­neet sa­mo­ja tun­tu­rei­ta.

Ker­ron ai­ko­va­ni teel­le. Hän on käy­nyt suk­laa­puo­dis­sa ja suo­sit­te­lee sitä mi­nul­le.

– Käyn vie­lä os­ta­mas­sa siel­tä ko­tiin muu­ta­man jou­lu­tor­tun. Tule, voin näyt­tää si­nul­le sen pai­kan!

Kul­jem­me vie­re­tys­ten vie­lä ju­tel­len. Tois­tem­me ni­miä me ei tii­e­tä, kun ei­hän nii­tä ruu­ka­ta ky­syä.

Kah­vi­las­sa on läm­pöi­sää. Vit­rii­nis­tä löy­tyy pal­jon kä­sin­teh­ty­jä suk­lai­ta. Nai­nen te­kee os­tok­sen­sa. En­nen läh­tö­ään hän kään­tyy mi­nua koh­ti ja ojen­taa pie­nen ra­si­an.

– Os­tin tä­män si­nul­le.

Mi­nul­le! Häm­mäs­tyn ja ilah­tu­nee­na ha­laan hän­tä. Nai­nen ha­laa ta­kai­sin ja toi­vot­taa hy­vää jou­lua. Hän kään­tyy pi­kai­ses­ti ovel­le, ja näen, et­tä hän on lii­kut­tu­nut. Mi­nä­kin olen. Ovi käy, ja hän on men­nyt.

Ko­to­na ker­ron tä­dis­tä, joka is­tui os­tos­kes­kuk­sen pen­kil­lä ruis­lei­pä sy­lis­sään. Ker­ron, mi­ten hän lah­jot­ti mi­nul­le läm­min­tä jou­lu­miel­tä. Eh­kä em­me enää ta­paa. Muis­tan hä­net sil­ti.

Il­lal­la, kun lap­set nuk­ku­vat, kei­tän tee­tä. Is­tun keit­ti­ön pöy­dän ää­reen puo­li­so­ni kans. Tee höy­ry­ää. Pie­nes­tä ra­si­as­ta löy­tyy kak­si vaa­le­an­pu­nas­ta suk­laa­sy­dän­tä.

Hil­jaa mie­les­sä­ni kii­tän täs­tä tun­te­mat­to­man ihi­mi­sen koh­taa­mi­ses­ta ja toi­von, et­tä hä­nel­lä oli­si va­loi­sa jou­lu, tai­vaal­li­sen Va­loi­sa.