Mi­nul­la on ys­tä­viä, jois­ta osaa en ole kos­kaan ta­van­nut. Kuu­lum­me pie­neen kir­joit­ta­jien rin­kiin. Sa­mal­la, kun käyn lu­ke­mas­sa ko­neel­ta uu­ti­set tai las­ten opet­ta­jien Wil­ma-vies­tit, käyn kurk­kaa­mas­sa, oli­si­ko joku ys­tä­vis­tä­ni kir­joit­ta­nut uut­ta ru­noa tai proo­saa. Ys­tä­vie­ni sa­nat ovat läm­min vilt­ti pak­kas­päi­vä­nä. Usein ne roh­kai­se­vat mi­nua luot­ta­maan sii­hen, mikä on elä­mäs­sä­ni tär­kein­tä, vah­vis­ta­vat hil­jais­ta us­koa ja luot­ta­mus­ta.

On vai­kea hah­mot­taa, mitä kaik­kea täl­lä blo­gi­tai­pa­leel­la­ni tu­lee vas­taan. Muu­ta­ma klik­kaus ja teks­ti­ni on lu­et­ta­vis­sa tun­te­mat­to­mis­sa ko­deis­sa kau­ka­na, mut­ta myös ai­van lä­hel­lä, eh­kä naa­pu­ris­sa. Jos olen vai­ti, har­va tie­tää, mitä ajat­te­len. Mut­ta yk­si­kin ää­neen lau­su­ma­ni tai kir­joit­ta­ma­ni sana ker­too mi­nus­ta jo­tain. Mitä jos lau­see­ni ym­mär­re­tään vää­rin ja ne pa­laa­vat vi­hai­si­na luok­se­ni? Tai al­ka­vat elää ne­tis­sä ai­van omaa elä­mään­sä? Eh­kä jos­kus koh­taan aja­tuk­sia, joi­ta en tun­nis­ta omik­se­ni, mut­ta jois­ta sa­no­taan, et­tä näin se An­na kir­joit­ti.

Nämä voi­vat ol­la tur­hia huo­lia. Pal­jon mah­dol­lis­ta, et­tä näi­tä ri­ve­jä ei edes huo­ma­ta, ku­kaan ei lue. Maa­il­mas­sa on niin pal­jon teks­tiä. Pi­täi­si ol­la kiin­nos­ta­va, pi­täi­si erot­tua. Ja mie kun niin mie­lel­lä­ni olen ai­van ta­val­li­nen Vir­ta­nen. Kir­joi­tan sii­tä, min­kä koen tär­ke­äk­si tai asi­as­ta, joka on jos­tain syys­tä kos­ket­ta­nut. Iloit­sen, jos joku saa blo­gia lu­kies­saan sä­ke­nen va­loa, hip­pu­sen loh­tua tai toi­voa. Iloit­sen, jos sa­nois­sa­ni hei­jas­tuu las­ten maa­il­ma, elä­män lah­jan ai­nut­laa­tui­suus – ja rau­ha, jota en ole it­se val­mis­ta­nut.

En tie­dä, mitä jat­kos­sa kir­joi­tan. Pol­ku on avoin, eh­kä koh­taam­me sil­lä.