Se oli sil­loin, vuo­sia sit­ten, kun kä­vim­me serk­ku­las­sa. Pik­ku­po­jat ih­met­te­li­vät, mitä mus­taa on pi­ha­lu­mel­la. Se oli tuh­kaa. Per­heen isä oli teh­nyt ke­vät­tä.

Muu­ta­ma päi­vä ky­lä­reis­sun jäl­keen puin po­jat pi­hal­le. Olin me­nos­sa vau­van kans­sa pe­räs­sä, kun­han en­sin kui­vit­tai­sin, syöt­täi­sin ja vaa­tet­tai­sin. Rau­hal­li­ses­sa ruok­ki­mis­het­kes­sä an­noin kat­seen le­vä­tä ki­mal­ta­val­la lu­mel­la, etu­pi­ha oli täyn­nä au­rin­koa.

Kun sain tar­vit­ta­vat tou­hut teh­tyä, vil­kai­sin ta­ka­pi­hal­le. Se ei ol­lut täyn­nä au­rin­koa.

Vi­ti­lun­ta peit­ti isol­ta alu­eel­ta har­maa peit­to. Lä­hel­lä ta­ka­o­vea sitä oli pak­su ker­ros, ja jos­tain tup­sah­te­li li­sää, pö­li­nä vain kävi. Asuim­me pa­ri­ta­los­sa, ja po­jat oli­vat löy­tä­neet naa­pu­rin tä­din jä­te­sä­kin, jo­hon hän oli ke­rän­nyt tal­ven ai­ka­na syn­ty­neet tuh­kat.

Pi­kai­nen ul­vah­dus ik­ku­na­luu­kus­ta, ja rien­sin ovel­le. Ei­pä sii­nä enää kii­ret­tä. Po­jat oli­vat yl­tä­pääl­tä tuh­kas­sa. Lu­mes­sa ei ki­mal­ta­nut au­rin­ko, mut­ta kak­sis­sa har­mais­sa kas­vois­sa lois­ti­vat si­ni­set sil­mät.

– Teh­tiin ke­vät­tä!

* * *

Se oli sil­loin, erää­nä tal­vi­se­na aa­mu­päi­vä­nä.

– Mitä tei­dän päi­vään? Läh­ti­sit­te­kö ret­kel­le Au­rin­ko­rin­teel­le tai Tai­men­lah­teen?

Tätä ko­ti­äi­din va­paut­ta! Voi läh­teä mi­hin vain – kun ot­taa lap­set mu­kaan. Tis­kit ja pyyk­käyk­set siir­tyi­vät myö­hem­mäk­si.

– Läh­de­tään mie­luus­ti, vas­ta­sin.

* * *

Se oli sil­loin, kun mel­kein hä­pe­sin. Tou­hu­sin keit­ti­ös­sä. Kou­lu­lai­set läh­ti­vät vuo­ron­pe­rään kou­lu­tiel­le, hei­pat hui­kat­tiin. Kou­lu­päi­vän jäl­keen nos­tin yh­den kou­lu­lai­sen top­pa­hou­sut lat­ti­al­ta. Ne oli­vat ihan re­sut.

– Oli­ko sul­la nämä kou­lus­sa?

– Oli.

– Oli­ko nämä tä­män nä­köi­set jo aa­mul­la?

– Ai niin, en muis­ta­nu, et­tä nii­hin oli tul­lut rei­kiä.

Hou­sut oli­vat re­pey­ty­neet edel­lis­päi­vän lu­mi­jal­ka­pal­lo­pe­lis­sä pe­li­ken­tän ai­dan tör­röt­tä­viin rau­ta­lan­gan­pät­kiin.

Poi­ka kat­soi il­met­tä­ni ja sa­noi:

– Hups.

Mi­ten huo­le­ton lap­suus. Sel­lais­ta sen pi­tää­kin ol­la. Me ai­kui­set, joi­den teh­tä­vä on huo­leh­tia jäl­ki­kas­vun asi­an­mu­kai­ses­ta vaa­te­tuk­ses­ta, olem­me hel­pos­ti kan­gis­tu­nei­ta ul­ko­nä­kö­kaa­voi­hin ja pu­ku­koo­dei­hin. En jää­nyt sy­vem­min poh­ti­maan, mitä opet­ta­ja on kou­lus­sa miet­ti­nyt. Puk­ka­si vaan nau­rat­ta­maan lap­sen va­paus elää. Sii­nä op­pi­mis­ta!

* * *

Se oli sil­loin, kun olin lap­si. Oli tal­vi-il­ta ja olim­me tu­los­sa ko­tiin jol­tain reis­sul­ta. Au­ton ta­sai­nen hy­ri­nä ja unet­ta­va läm­pö sai­vat mi­nut nu­kah­ta­maan.

Ko­ti­pi­has­sa ha­vah­duin he­reil­le, mut­ta sul­jin äk­kiä sil­mä­ni. Toi­vee­ni to­teu­tui: isä nos­ti mi­nut sy­liin­sä ja kan­toi au­tos­ta si­säl­le. Ihan pik­kui­sen tir­kis­tin sil­mien ra­os­ta, kun isä nou­si ko­ti­por­tai­ta. Mut­ta sit­ten pu­ris­tin sil­mät tiu­kas­ti kiin­ni, kun kuu­lin isän ih­met­te­le­vän, mi­ten minä nu­kun­kin si­ke­äs­ti, ei edes sil­mät vä­räh­dä.

Oli­si isä voi­nut sa­noa au­tol­la, et­tä "No niin, iso tyt­tö, nou­se­han nyt, osaat it­se­kin kä­vel­lä." Mut­ta isä kan­toi sy­lis­sä. Se tun­tui niin hy­väl­tä, et­tä muis­tan sen yhä. Se oli rak­kaut­ta. Eh­kä se oli myös van­hem­pie­ni il­ta­toi­mien hel­pot­ta­mis­ta. Oli­han yk­si vii­ka­reis­ta saa­tu jo nuk­ku­maan.

Pie­niä het­kiä ar­jes­ta. Jos nii­hin osaa tart­tua, niis­tä löy­tää juh­lan. Kai­kis­sa het­kis­sä mu­ka­na vah­vat kä­si­var­ret, jot­ka kan­ta­vat mat­kal­la ko­tiin.