Lap­set juok­se­vat, vesi rois­kuu, väl­keh­tii pi­sa­roi­na hei­dän ym­pä­ril­lään. Nuo­rim­mai­nen kont­taa ma­ta­las­sa ve­des­sä ja kil­juu me­ri­ha­ra­koil­le. Tuu­li pu­hal­taa kau­kaa, tart­tuu hiuk­sii­ni. Koen jo­tain sa­maa kuin va­loi­saa tun­tu­ria kat­so­es­sa­ni. Meri kieh­too, my­kis­tää ja saa pie­nek­si. Muis­tan isä­ni ys­tä­vän ker­to­muk­sen:

”Hiih­dim­me me­ren jääl­lä. Kun vii­mei­nen saa­ri oli jää­mäs­sä sel­käm­me taak­se, py­säh­dyin. Sa­noin Ol­lil­le, et­ten pys­ty jat­ka­maan. Si­sä­maas­sa kas­va­nee­na en ol­lut tot­tu­nut ran­nat­to­maan mai­se­maan. Edes­sä ei nä­ky­nyt pui­ta, vain val­koi­nen, jäi­nen me­ren aa­va. Ol­li ym­mär­si ja to­te­si ly­hy­es­ti, et­tä kään­ny­tään ta­kai­sin. Myö­hem­min, kun mai­nit­sin ta­pah­tu­nees­ta ja koi­tin moit­tia it­se­ä­ni pe­los­ta­ni, hän ei sal­li­nut sitä.”

Isä ym­mär­si ys­tä­vään­sä. Mi­nä­kin ym­mär­rän hän­tä.

Lap­set juok­se­vat, ui­da mels­kaa­vat. Kah­dek­san­vuo­ti­as ui ja nau­raa serk­ku­tyt­tön­sä kans­sa ja au­rin­ko­kin nau­raa. Me­ri­ha­ra­kat len­tä­vät yli, kil­jah­ta­vat ja saa­vat ran­nan pie­nel­tä hui­vi­pääl­tä in­nos­tu­neen vas­tauk­sen.

Sii­tä on kah­dek­san vuot­ta, kun vii­mek­si kä­vim­me näil­lä ran­noil­la. Vie­res­sä on sa­ta­ma, jos­ta sil­loin mat­ka­sim­me Kal­lan saa­reen. Kun ris­tei­ly­ve­ne oli loi­ton­tu­nut sa­ta­mas­ta ei­kä saar­ta vie­lä nä­ky­nyt, mie­les­sä­ni kävi pel­ko. Tuu­li pu­hal­si, meri aal­toi­li. Mitä jos up­po­am­me? Koko per­he me­ren hau­taan ja äi­ti ja sis­ko... Vau­va oli sy­lis­sä­ni le­vol­li­se­na. Ei­hän meil­lä hä­tää, meis­tä pi­tää huol­ta suu­rem­pi kuin meri.

Kul­jin saa­ren ki­vik­koi­sia pol­ku­ja vau­va sy­lis­sä­ni. Tuu­li pu­hal­si kau­kaa ja tart­tui hiuk­sii­ni. Kie­doin las­ta val­koi­seen la­ka­naan, suo­ja­sin tuu­lel­ta. Pol­ku joh­ti ka­las­ta­ja­ma­joil­le. Vau­va oli­si pi­tä­nyt kui­vit­taa. Ky­syin tun­te­mat­to­mal­ta nai­sel­ta, oli­si­ko jos­sain suo­jais­ta paik­kaa. Hän viit­toi­li va­jaan.

Muis­tan ne rus­ket­tu­neet kä­det, nii­den liik­keen, kun nai­nen pi­no­si ka­lan­tuok­sui­sia sty­rok­si­laa­ti­koi­ta ja le­vit­ti pääl­le sa­no­ma­leh­den. Las­kin kää­rö­ni hoi­to­pöy­däl­le. Nyt nai­nen seu­ra­si mi­nun liik­kei­tä­ni, siir­tyi lä­hem­mäk­si ja ojen­si kä­ten­sä. Vau­van käsi hen­nos­ti nai­sen kä­des­sä.

– On­ko täl­lä ni­meä?

– Ei ole vie­lä.

– Lait­ta­kaa Kal­lan­tyt­tö.

Vau­va kat­soi vä­räh­tä­mät­tä nais­ta. Hän kat­soi ta­kai­sin. Ka­lan tuok­su, me­ri­tuu­li ja au­rin­ko, ki­vik­koi­nen pol­ku. Kie­doin vau­van val­koi­sen la­ka­nan ka­pa­loon. Kii­tin suo­jan an­ta­mi­ses­ta. Nai­sen sil­mät kyy­nel­tyi­vät.

– Mi­nul­la tu­lee it­ku. Kii­tos, et­tä minä sain tä­män pie­nen näh­dä.

Jot­kut koh­taa­mi­set elä­mäs­sä jät­tä­vät sy­vem­män jäl­jen. Kuin au­rin­koi­sen la­ka­nan hei­lah­duk­sen tuu­les­sa mer­ta ja si­nis­tä tai­vas­ta vas­ten. On ol­lut het­kiä, jol­loin olen eri­tyi­ses­ti muis­ta­nut nais­ta ja hä­nen kii­tos­taan. Nai­sen sa­nois­ta löy­dän oma­ni.