– Kyl­lä mie kir­joi­tan sul­le vie­lä, lu­pa­si Mat­ti seu­rus­te­lu­ai­ka­nam­me, kun ky­syin, vas­taa­ko hän kir­jee­see­ni. Hän sa­noi tar­vit­se­van­sa ro­mant­ti­sen ym­pä­ris­tön, oman rau­han ja riit­tä­väs­ti ai­kaa, et­tä teks­tiä syn­tyi­si. Ro­mant­ti­nen ym­pä­ris­tö tar­koit­ti erä­maa­mök­kiä tai jo­tain muu­ta luon­non­kau­nis­ta paik­kaa.

Pap­pa kir­joit­ti ai­ka­naan mum­mol­le ja mum­mo pa­pal­le. Mo­nien mei­dän isät ja äi­dit toi­sil­leen. Jois­sa­kin lu­ke­mis­sa­ni elä­män­ker­rois­sa ku­va­taan vil­kas­ta kir­jeen­vaih­toa.

Ajat­te­lin, et­tä oi­kea kir­je oli­si his­to­ri­an jat­ku­moa ja sa­mal­la eri­tyi­nen rak­kau­de­no­soi­tus. Kir­jeen voi­si lu­kea vuo­sien pääs­tä uu­des­taan, eh­kä lap­sil­le­kin. Sii­nä nä­kyi­si toi­sen kä­si­a­la, jo­tain per­soo­nas­ta.

Em­me ot­ta­neet kir­je­a­si­aa ko­vin va­ka­vas­ti. Sil­loin täl­löin, kun mie­he­ni lu­pauk­ses­ta oli ku­lu­nut vuo­si, kak­si, vii­si, kym­me­nen ja vie­lä enem­män, vih­ja­sin hy­vän­tah­toi­ses­ti, et­tä oli­si­pa mu­ka­va, jos jos­tain löy­tyi­si riit­tä­vän ro­mant­ti­nen paik­ka kir­joit­ta­mi­sel­le. Tai et­tä hy­vää asi­aa on mu­ka­va odot­taa.

Päi­vien pyö­ri­tyk­ses­sä sitä ar­kiin­tuu ja hel­lit­te­ly­sa­no­ja sa­noo hel­pom­min lap­sil­le kuin puo­li­sol­le. Toi­saal­ta luot­ta­mus toi­seen on vah­va säie. Sen luo­mas­sa il­ma­pii­ris­sä hil­jai­suus­kin on tur­val­lis­ta, ta­val­li­sen on­nel­lis­ta.

Vuo­sia sit­ten luin An­ni Blomq­vis­tin Myrs­ky­luo­toa. Kir­jois­sa kos­ket­ti nii­den vä­hä­e­lei­sen kau­nis ker­ron­ta sii­tä, mi­ten kaik­ki on lah­jaa. Mai­ja op­pi luo­dol­la kie­len, jos­sa ei tar­vit­tu sa­no­ja.

Mo­nil­la voi ol­la oma ”luo­to­kie­len­sä”. Jos­kus pi­tää py­säh­tyä, et­tä sen kuu­lee. Mi­nul­le sitä kiel­tä pu­hu­vat si­säl­le kan­ne­tut hel­la­puut ja pak­ka­saa­mu­na puu­hel­las­sa val­mis hiil­los. Sitä ovat huo­lel­la poi­mit­tu kuk­ka­kimp­pu, joka yl­lät­tää ke­säi­se­nä il­ta­na tai man­sik­ka­maan en­sim­mäi­nen kyp­sä mar­ja, joka on ja­et­tu yh­dek­sään osaan.

Luo­to­kiel­tä ovat vah­vat kä­si­var­ret su­ruun kyy­ris­ty­nei­den har­ti­oi­den ym­pä­ril­lä tai kat­se syn­ny­tys­sa­lis­sa, kun vau­va on vih­doin sy­lis­sä. Sitä ovat kuo­rit­tu ome­na tai val­miik­si kään­net­ty au­to, ke­ho­tus läh­teä il­ta­kä­ve­lyl­le tai vii­kon­lo­pun val­mis aa­mu­puu­ro. Sitä ovat myös aran mie­len huo­maa­mi­nen ja sa­nat ”saan­ko an­teek­si”. Sa­moin toi­sen an­teek­si­an­ta­va mie­li, kun ka­dun sa­no­je­ni te­rä­viä reu­no­ja.

Olin val­vo­nut vau­van kans­sa use­a­na yö­nä. Sit­ten oma uni ka­to­si, vaik­ka vau­va nuk­kui. Se tur­haut­ti, teki ta­ka­ki­re­äk­si. Yh­te­nä aa­mu­yö­nä en jää­nyt odot­ta­maan un­ta. Hiip­pai­lin kynä kä­des­sä­ni nuk­ku­van ta­lon olo­huo­nee­seen ja kir­joi­tin mie­hel­le­ni pie­nen kir­jeen. Sit­ten tuli uni.

Aa­mul­la löy­sin keit­ti­ön pöy­däl­tä vas­tauk­sen! Se kir­je toi sa­noil­laan iloa päi­vää­ni ja ke­veyt­tä as­ke­lii­ni. Ai­van nau­rat­ti­kin, kun huo­ma­sin, et­tä kir­jeen kir­joit­ta­mi­sen ajak­si mie­hel­le­ni riit­ti työ­hön­läh­tö­aa­mu ja pai­kak­si oman ko­din keit­tiö.