Jou­lui­sin viem­me las­ten kans­sa muu­ta­man kynt­ti­län hau­taus­maan isol­le ki­vel­le. Siel­lä on pal­jon kynt­ti­löi­tä. Pal­jon muis­to­ja, kai­paus­ta, kii­tol­li­suut­ta­kin.

Tänä syk­sy­nä on aja­tuk­sis­sa­ni ta­val­lis­ta enem­män ol­lut toi­sel­la puo­lel­la Suo­mea asu­va sis­ko­ni, Riik­ka. Hän hoi­vaa su­lois­ta Dede-vau­vaa yh­des­sä pie­nen per­heen­sä kans­sa. Odo­tus on ohi, ja nyyt­ti tu­hi­see rak­kaut­ta hei­dän jou­lus­saan. Kun mie­tin sis­ko­a­ni ih­met­te­le­mäs­sä uut­ta elä­mää, mie­lee­ni tu­lee kuva sii­tä, mil­lai­nen hän oli pik­ku taa­per­ta­ja­na ja leik­ki-ikäi­se­nä. Tu­lee mie­leen myös hä­nen eri­tyi­nen ys­tä­vyy­ten­sä vuo­sien ta­kaa ja suru, jon­ka hän lap­se­na koh­ta­si.

Muis­tan, kuin­ka Pim­pu­la, tyt­tö sä­ke­ne sil­mis­sään ja ilo ää­nes­sään, sei­soi lap­suus­ko­tim­me ovel­la ja lau­loi:

– On­ko Riik­ka ko­to­na, mull ois vä­hän asi­aa, joo-o... Ja nau­roi.

– Saa­ko Riik­ka tul­la ulos?

Pik­ku­sis­ko­ni sai läh­teä leik­ki­mään. Pim­pu­la ha­la­si ys­tä­vään­sä ja an­toi suuk­ko­sia. Jos­kus hän ha­la­si mi­nu­a­kin tai mui­ta si­sa­ruk­si­a­ni. Saat­toi hän kap­sah­taa ai­kui­sen­kin kau­laan.

Jos­kus hän loik­ki pit­kin ko­tim­me käy­tä­vää ja lau­loi: "Täs­sä on Pip­pi Långst­rump­pa la hei­su­la hop­sa­la hop­san­saa." Hän tart­tui Riik­kaa tai vel­ji­ä­ni kä­des­tä ja pyy­si ka­ve­rik­si loik­ki­maan. Hän kan­toi va­loa mu­ka­naan, ilon­kuk­kia.

Yh­te­nä jo pi­men­ty­nee­nä tal­vi­päi­vä­nä ovel­lam­me oli Pim­pu­lan iso­sis­ko, It­sa:

– Tu­let­ko ulos mi­nun kans? Mul­la on asia, jota ei saa ker­toa ke­nel­le­kään.

Me­nin kuis­til­le ja sul­jin ul­ko-oven, et­tei ku­kaan kuu­li­si. Ys­tä­vä­ni sa­noi hil­jaa:

– Pim­pu­la on kuol­lut.

– Pim­pu­la? Kuol­lut...

Pai­noin pää­ni alas ja lai­toin kä­det sil­mil­le­ni. It­sa kie­toi kä­ten­sä ym­pä­ril­le­ni.

Kul­jim­me pit­kin lu­mi­sia tei­tä, kak­si ala-as­tei­käis­tä tyt­töä. Kul­jim­me ja pu­huim­me Pim­pu­las­ta, kuo­le­mas­ta ja ai­kuis­ten su­rus­ta. It­sa ker­toi, mi­ten Pim­pu­la oli aa­mul­la ol­lut huo­no­voin­ti­nen ja hä­net oli vie­ty sai­raa­laan. Ja sit­ten Pim­pu­la ei vain enää hen­git­tä­nyt. Sitä oli vai­kea kä­sit­tää. Vas­ta myö­hem­min sel­vi­si, et­tä hä­nel­lä oli ol­lut va­ka­va sai­raus.

Pit­kään kä­vel­ty­äm­me kään­nyim­me ko­tiin päin. It­san ko­din koh­dal­la py­säh­dyim­me ja huo­ma­sim­me, et­tä Riik­ka oli me­nos­sa ha­ke­maan ys­tä­vään­sä ulos. Mie­tim­me, pi­täi­si­kö mei­dän huu­taa, et­tä älä mene. Ha­la­sim­me toi­si­am­me ja sit­ten tuli it­ku.

Sis­ko­ni kävi ovel­la ja tuli ta­kai­sin pi­ha­tie­tä.

– Pim­pu­la ei voi­nut nyt tul­la, hän ker­toi.

Naa­pu­ris­sa oli­vat aja­tel­leet, et­tä Rii­kan on lem­pe­äm­pi kuul­la su­ru­vies­ti, kun omat van­hem­mat ovat lä­hel­lä. Muu­ten­kin asi­an ker­to­mi­nen oli­si ol­lut vai­ke­aa.

Il­ta­pa­lan ai­kaan en jak­sa­nut enää pi­tää sa­lai­suut­ta it­sel­lä­ni vaan ker­roin, mitä olin It­sal­ta kuul­lut. äi­ti ja isä va­ka­voi­tui­vat, si­sa­ruk­se­ni hil­je­ni­vät. Kun pu­huim­me, se oli eri­lais­ta kuin en­nen. Suru kos­ket­ti kaik­kia. Seu­raa­va­na aa­mu­na äi­ti ker­toi, et­tä Riik­ka oli val­vo­nut koko yön ja it­ke­nyt pa­ras­ta ys­tä­vään­sä.

Olim­me Pim­pu­lan hau­ta­jai­sis­sa. Vir­ren vii­mei­nen sä­keis­tö oli lop­pu­mas­sa. Kä­ve­lin Rii­kan kans­sa avoi­men hau­dan luo. Kä­des­sään pik­ku­sis­kol­la­ni oli ruu­su, iso­sis­ko oli tait­ta­nut sen kuk­ka­kim­pus­tam­me. Kun lau­lu lop­pui, Riik­ka pu­dot­ti ruu­sun ys­tä­vän­sä ar­kul­le ja sa­noi:

– Hei, hei Pim­pu­la! Näh­hään tai­vaas­sa!

Pim­pu­lan mum­mo ha­la­si Riik­kaa pit­kään.

Muis­to­ti­lai­suu­des­sa nuor­ten tyt­tö­jen kuo­ro lau­loi Pep­pi Pit­kä­tos­sun jää­hy­väis­lau­lun. "On lai­va val­mii­na läh­töön..."

Oli il­ta. Riik­ka oli nu­kah­ta­nut en­nen mi­nua. Kat­soin, mi­ten hän nuk­kui val­koi­nen nal­le kai­na­los­saan. Sis­ko­ni ei saa­nut un­ta il­man peh­mo­le­lu­aan. Se nal­le oli ol­lut Pim­pu­lan jou­lu­lah­ja, Riik­ka sai sen muis­tok­si ys­tä­väs­tään.

Joka vuo­si hau­taus­mail­la syt­tyy kynt­ti­löi­tä myös lap­sil­le. Pie­niä en­ke­lei­tä ikä­vöi­dään. Eh­kä kynt­ti­län sy­tyt­tä­jäl­lä on sy­dä­mes­sään ru­kous, toi­vo: näh­hään tai­vaas­sa.