Jouluisin viemme lasten kanssa muutaman kynttilän hautausmaan isolle kivelle. Siellä on paljon kynttilöitä. Paljon muistoja, kaipausta, kiitollisuuttakin.
Tänä syksynä on ajatuksissani tavallista enemmän ollut toisella puolella Suomea asuva siskoni, Riikka. Hän hoivaa suloista Dede-vauvaa yhdessä pienen perheensä kanssa. Odotus on ohi, ja nyytti tuhisee rakkautta heidän joulussaan. Kun mietin siskoani ihmettelemässä uutta elämää, mieleeni tulee kuva siitä, millainen hän oli pikku taapertajana ja leikki-ikäisenä. Tulee mieleen myös hänen erityinen ystävyytensä vuosien takaa ja suru, jonka hän lapsena kohtasi.
Muistan, kuinka Pimpula, tyttö säkene silmissään ja ilo äänessään, seisoi lapsuuskotimme ovella ja lauloi:
– Onko Riikka kotona, mull ois vähän asiaa, joo-o... Ja nauroi.
– Saako Riikka tulla ulos?
Pikkusiskoni sai lähteä leikkimään. Pimpula halasi ystäväänsä ja antoi suukkosia. Joskus hän halasi minuakin tai muita sisaruksiani. Saattoi hän kapsahtaa aikuisenkin kaulaan.
Joskus hän loikki pitkin kotimme käytävää ja lauloi: "Tässä on Pippi Långstrumppa la heisula hopsala hopsansaa." Hän tarttui Riikkaa tai veljiäni kädestä ja pyysi kaveriksi loikkimaan. Hän kantoi valoa mukanaan, ilonkukkia.
Yhtenä jo pimentyneenä talvipäivänä ovellamme oli Pimpulan isosisko, Itsa:
– Tuletko ulos minun kans? Mulla on asia, jota ei saa kertoa kenellekään.
Menin kuistille ja suljin ulko-oven, ettei kukaan kuulisi. Ystäväni sanoi hiljaa:
– Pimpula on kuollut.
– Pimpula? Kuollut...
Painoin pääni alas ja laitoin kädet silmilleni. Itsa kietoi kätensä ympärilleni.
Kuljimme pitkin lumisia teitä, kaksi ala-asteikäistä tyttöä. Kuljimme ja puhuimme Pimpulasta, kuolemasta ja aikuisten surusta. Itsa kertoi, miten Pimpula oli aamulla ollut huonovointinen ja hänet oli viety sairaalaan. Ja sitten Pimpula ei vain enää hengittänyt. Sitä oli vaikea käsittää. Vasta myöhemmin selvisi, että hänellä oli ollut vakava sairaus.
Pitkään käveltyämme käännyimme kotiin päin. Itsan kodin kohdalla pysähdyimme ja huomasimme, että Riikka oli menossa hakemaan ystäväänsä ulos. Mietimme, pitäisikö meidän huutaa, että älä mene. Halasimme toisiamme ja sitten tuli itku.
Siskoni kävi ovella ja tuli takaisin pihatietä.
– Pimpula ei voinut nyt tulla, hän kertoi.
Naapurissa olivat ajatelleet, että Riikan on lempeämpi kuulla suruviesti, kun omat vanhemmat ovat lähellä. Muutenkin asian kertominen olisi ollut vaikeaa.
Iltapalan aikaan en jaksanut enää pitää salaisuutta itselläni vaan kerroin, mitä olin Itsalta kuullut. äiti ja isä vakavoituivat, sisarukseni hiljenivät. Kun puhuimme, se oli erilaista kuin ennen. Suru kosketti kaikkia. Seuraavana aamuna äiti kertoi, että Riikka oli valvonut koko yön ja itkenyt parasta ystäväänsä.
Olimme Pimpulan hautajaisissa. Virren viimeinen säkeistö oli loppumassa. Kävelin Riikan kanssa avoimen haudan luo. Kädessään pikkusiskollani oli ruusu, isosisko oli taittanut sen kukkakimpustamme. Kun laulu loppui, Riikka pudotti ruusun ystävänsä arkulle ja sanoi:
– Hei, hei Pimpula! Nähhään taivaassa!
Pimpulan mummo halasi Riikkaa pitkään.
Muistotilaisuudessa nuorten tyttöjen kuoro lauloi Peppi Pitkätossun jäähyväislaulun. "On laiva valmiina lähtöön..."
Oli ilta. Riikka oli nukahtanut ennen minua. Katsoin, miten hän nukkui valkoinen nalle kainalossaan. Siskoni ei saanut unta ilman pehmoleluaan. Se nalle oli ollut Pimpulan joululahja, Riikka sai sen muistoksi ystävästään.
Joka vuosi hautausmailla syttyy kynttilöitä myös lapsille. Pieniä enkeleitä ikävöidään. Ehkä kynttilän sytyttäjällä on sydämessään rukous, toivo: nähhään taivaassa.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys