Luin ni­me­ni uu­ti­ses­ta, jos­sa ker­rot­tiin Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­den uu­det blog­ga­rit. Pää­tös tuli sii­nä. En enää keh­dan­nut pe­rua, vaik­ka vä­häl­lä se oli.

Blo­gis­tik­si ky­syt­tä­es­sä en­sim­mäi­nen aja­tus oli, et­tä en minä voi. Sii­nä tys­sää­vät uu­det yh­teis­työ­ku­vi­ot, jos Goog­les­ta löy­dyn minä tääl­tä. Vä­hän hi­das­ti se­kin, et­tä näi­hin blo­gei­hin on et­sit­ty per­heet­tö­män nä­kö­kul­maa. Mi­nä­kö ik­ku­nak­si niin mo­nil­le eri­lai­sis­sa elä­män­ku­vi­ois­sa elä­vil­le sin­kuil­le? Hui hai!

Tyk­kään tuos­ta ik­ku­na-aja­tuk­ses­ta ai­na vain. Omas­sa ko­dis­sa­ni mi­nul­le on tär­keä olo­huo­neen lat­ti­aan as­ti ulot­tu­va iso ik­ku­na, jos­ta nä­kyy kais­ta­leet pel­toa, met­sää ja vet­tä. Jos kat­son vain ihan alas, nä­kyy park­ki­paik­ka. Ker­ran näin ke­tun. Vaik­ka re­mon­toi­sin pai­kal­le koko sei­nän ko­koi­sen ik­ku­nan, ku­kaan muu ei nä­ki­si kans­sa­ni ihan sa­maa mai­se­maa. Kun pak­sut ver­hot ovat kiin­ni, ei näy kum­paan­kaan suun­taan.

Ih­mis­ten ko­tei­hin ja elä­miin voi kat­soa ny­kyi­sin yhä use­am­man­lai­sis­ta ik­ku­nois­ta. Vä­lil­lä tun­tuu, et­tä ver­ho­ja sai­si käyt­tää enem­män. Kas­vi­maa­ka­ve­reit­ten pik­ku­jou­lus­sa nau­ret­tiin, et­tä mei­dän kas­vat­ta­jien ar­ki­sis­ta ede­sot­ta­muk­sis­ta sai­si ai­kaan mo­nen­moi­sia vi­de­on­pät­kiä. Toi­set sai­si­vat nau­raa ja aja­tel­la, et­tä on­nek­si mi­nul­le ei käy­nyt noin. Kyl­lä tämä blogi on mi­nul­le kui­ten­kin luon­te­vam­pi vaih­to­eh­to.

Suos­tu­mus kas­voik­si ja ää­nek­si pis­ti ai­ka nöy­räk­si. Ar­keen tuli uu­den­lais­ta, joka so­puk­kaan ulot­tu­vaa, ky­sy­vää va­loa. Mikä elä­mäs­sä­ni on oi­ke­as­ti mer­ki­tyk­sel­lis­tä? Mil­lai­set asi­at ovat ker­to­mi­sen ja kir­joit­ta­mi­sen väär­te­jä? Tar­ken­nan­ko kat­seen park­ki­pai­kan ros­ka­ka­tok­seen vai jär­ven ta­ka­na siin­tä­vään Har­jun tor­nin va­loon?

Ajat­te­lin pu­hu­ji­a­kin. Hei­dän ni­men­sä on ne­tis­sä, kun se­li­te­tään Ju­ma­lan sa­naa. Minä kir­joi­tan omal­la ää­nel­lä omas­ta elä­män­pii­ris­tä­ni ja ha­lu­an sil­lä ta­val­la toi­mia avoi­muu­den ra­ken­ta­ja­na.