Minä ja tun­te­ma­ton pik­ku­poi­ka lak­kaam­me hih­ku­mas­ta en­nä­tyk­siä. Kä­ve­len tar­joi­lu­tis­kil­le vä­hän vi­nos­sa, pi­dän kiin­ni pyl­väis­tä. Kä­ve­len sen­tään vie­lä, toi­set is­tu­vat, jot­kut jo sil­mät kiin­ni. Ky­syn mat­ka­pa­hoin­voin­ti­lää­ket­tä. Ei ole.

Kyl­mä­kaap­pi on ki­ris­tet­ty ve­to­lii­nal­la kiin­ni. Ju­gur­tit, lim­sat ja juus­tot ko­li­se­vat päin ovea ja va­lu­vat alas, kaap­pi al­kaa täyt­tyä poh­jas­ta päin.

Ih­mi­set, kym­me­nen, siir­ty­vät yk­si­tel­len tuo­leil­ta lat­ti­al­le.

Ir­to­nai­set tuo­lit liik­ku­vat lat­ti­al­la kuin oli­si­vat ke­vy­em­piä kuin ovat. Koh­ta pöy­dät­kin, ne, joi­ta ei ole pul­tat­tu lat­ti­aan.

Olen ol­lut na­va­kas­sa ke­lis­sä en­nen­kin, ku­vit­te­len it­se­ni nyt pur­je­ve­nee­seen. Se aut­taa vä­hän. Ta­voi­tan hu­vi­puis­to­tun­nel­mas­ta vie­lä häi­väh­dyk­sen en­nen kuin kaik­ki vah­vuu­den tun­teet huuh­tou­tu­vat Itä­me­reen.

En näe ys­tä­vää, vaik­ka hän on lä­hel­lä. En tie­dä mis­sä pik­ku­poi­ka on.

Is­tun ris­ti-is­tun­nas­sa, pi­dän yök­käys­pus­sia ja­lois­sa­ni, mut­ta se ei ole pa­hin­ta. Pi­dän kiin­ni tol­pas­ta, joka heit­te­leh­tii aal­to­jen kul­mas­sa niin, et­tä ik­ku­nois­ta nä­kyy vain vet­tä. Se on sa­det­ta ja aal­toa, joil­la ei ole ra­jaa.

Kat­to al­kaa vuo­taa.

Mi­ten äi­ti ja isä pää­se­vät ko­tii­ni, kun vara-avain on ys­tä­väl­lä, joka on myös tääl­lä?

Alus ei mene ym­pä­ri, ei ai­van. Se ry­säh­tää kyl­jel­leen aal­to­jen poh­jiin, nou­see, taas, taas, taas. Pel­ko pa­ke­nee ko­ko­aan. Ha­vain­noin vain, ei muu­ta enää.

Ruu­mas­sa ry­säh­tää.

Hä­ly­tys­kel­lo soi.

Se­kun­nin ajan näen ku­ma­rat mie­het keu­las­sa.

Heit­te­lem­me mel­kein ym­pä­ri.

Alus ei mel­kein kes­tä.

Kun olem­me sel­vin­neet, pa­hin kes­ti kak­si­kym­men­tä mi­nuut­tia, kok­ki is­tuu mei­dän kans­sam­me pöy­dän ää­reen ja ki­roi­lee kuin ko­ne­ki­vää­ri.

Sit­ten hän kat­taa ruu­at yh­tei­seen pöy­tään ei­kä ke­nen­kään tar­vit­se mak­saa mi­tään.

Ori­ve­den ABC:llä löö­pit kir­ku­vat Es­to­ni­an vuo­si­päi­vää. Py­säh­dyn ot­si­koi­den eteen sei­so­maan. Vii­ton ys­tä­väl­le. Kyl­mä vä­rei­ly käy kur­kus­ta var­pai­siin, sa­mat ve­det, sama voi­ma.

Kii­tos, et­tä saan elää!

Myö­hem­min kuu­len, et­tä si­jai­sa­lus läh­ti suo­raan te­la­kal­le, ei­kä tule enää nii­hin ve­siin. Kuu­len, et­tä alus lii­ken­nöi ta­val­li­ses­ti Au­ra­jo­es­sa, et­tä tuul­ta oli vii­si met­riä se­kun­nis­sa enem­män kuin oli lu­vat­tu, et­tä jo lu­va­tun pe­rus­teel­la oli kes­kus­te­lua kan­nat­taa­ko läh­teä. Ruu­mas­sa ry­säh­tä­nyt oli uu­ni, joka pais­kau­tui päin tois­ta sei­nää. Ruu­mas­sa oli myös rei­lus­ti vet­tä. Muis­tan, et­tä puo­li­tois­ta met­riä, mut­ta se tun­tuu lii­an pal­jol­ta.

Tie­dän kyl­lä, et­tä mat­kus­ta­jil­le ei ker­ro­ta kaik­kea.

Kun seu­raa­van ker­ran me­nen saa­reen, alus on toi­nen, kap­tee­ni sama. Pel­kään vie­lä vä­hän, mut­ta en ha­lua an­taa pe­lol­le val­taa. En ha­lua, et­tä se es­tää mi­nua me­ne­mäs­tä. Ha­lu­an käyt­tää pel­koa pää­tök­sen­te­on vä­li­nee­nä sil­loin, kun sitä oi­ke­as­ti tar­vi­taan. Sil­loin, kun se aut­taa va­ro­maan, et­ten jou­du vaa­raan.

Niin minä sa­non si­nul­le, joka toi­voit pel­koa ai­heek­si <3