Olin mö­kil­lä le­pa­koi­den ai­kaan, ja moni uu­si mök­ki­ka­ve­ri­ni tun­si eläi­miä kiin­nos­ta­van hy­vin.

Opin, et­tä iso­kin he­vo­nen voi pe­lä­tä ko­vas­ti, esi­mer­kik­si pres­su­ja. Näi­den iso­jen eläin­ten ys­tä­väl­tä vaa­di­taan ym­mär­tä­mis­tä ja pe­lon kun­ni­oit­ta­mis­ta.

Me­hi­läi­set taas osaa­vat vies­tit­tää toi­sil­leen hy­vien me­si­paik­ko­jen suun­nan ja etäi­syy­den, ja met­tä voi eri ai­koi­na ke­rä­tä eri la­jeis­ta, pa­jus­ta­kin. Me­hi­läis­ku­nin­gat­ta­ria voi ti­la­ta pos­ti­myyn­nis­tä.

Aa­mu­kah­vil­la ran­ta­pa­ti­oau­rin­gos­sa luu­lin peip­poa ja pa­ju­lin­tua sa­mak­si la­jik­si, iloi­nen ja su­rul­li­sem­pi ver­sio vain. Pik­ku­vel­jet nau­rai­si­vat, jos tie­täi­si­vät.

Erääl­lä mus­te­ka­la­la­jil­la on vain yk­si luu, ja se pää­see lui­ker­ta­maan mi­tät­tö­män pie­nis­tä ko­lois­ta. Vä­ri­ä­kin se voi vaih­taa. Pis­too­li­ra­pu am­puu il­ma­kup­lia, kun se ha­lu­aa saa­lis­taa. Va­laat osaa­vat juo­ru­ta.

Norp­pa il­mei­ses­ti pi­tää hil­jai­suu­des­ta ja tai­taa ol­la ute­li­as: se tuli pin­taan, kun ve­ne­kun­ta ei sou­ta­nut ja oli het­ken hil­jaa.

Minä ajat­te­lin kai­kis­ta eläi­mis­tä pien­tä koi­raa, joka vä­hi­tel­len op­pi luot­ta­maan ih­mi­siin uu­del­leen. Se ei ol­lut saa­nut tar­vit­se­maan­sa hoi­vaa ja huo­mi­o­ta, mut­ta nyt se us­kal­si pai­nau­tua ih­mis­tä vas­ten, kun sitä pe­lot­ti, ja se al­koi hei­lut­taa hän­tää ja op­pi leik­ki­mään. Olin yl­peä sii­tä ja sitä hoi­ta­nees­ta ys­tä­väs­tä.

Kun mö­kil­lä jää­tiin ko­tiin läh­dön ai­kaan pu­hu­maan kii­tok­sia, pu­hut­tiin­kin iso­ja ih­mis­ten tun­teis­ta ja sii­tä, mikä niis­sä on tär­ke­ää ja mikä voi ol­la vai­ke­aa. Voi ol­la vai­kea muis­taa, et­tä kai­kil­la tun­teil­la on oma teh­tä­vä. Eläi­met­kin ovat pe­lok­kai­ta, vi­hai­sia ja su­rul­li­sia, kun on sel­lai­nen ti­lan­ne. Ih­mis­ten vi­ha­pu­he niil­tä on­nek­si puut­tuu.

Joku pot­kis­ke­li aja­tuk­sis­saan pi­ha­tien so­raa, sei­sos­ke­lim­me eri­vä­ris­ten au­to­jem­me edes­sä. Kan­nus­tim­me it­se­äm­me tun­te­maan kaik­ki tun­teem­me, mut­ta en­nen kaik­kea ole­maan ar­mol­li­sia it­sel­lem­me ja lä­him­mäi­sil­lem­me. Pu­huim­me ra­kas­taa-ver­bin käyt­tä­mi­ses­tä, ei sitä lii­kaa käy­te­tä.

Voi­sin sa­noa lä­hei­sil­le­ni sa­man, mitä kuu­lin sa­no­va­ni pe­lois­saan tä­ris­seel­le pik­ku­koi­ral­le, ra­kas­tan si­nua.