Toi­vot­te iso­ja ai­hei­ta, minä yri­tän.

Kun ajat­te­len luot­ta­mus­ta, kak­si teks­tiä nou­see mie­les­sä­ni tois­ten edel­le. Toi­nen on Jo­bin kir­ja ja toi­nen kat­kel­ma Nal­le Pu­hia.

Nal­le Puh: En­tä jos tuo puu kaa­tuu pääl­le­ni?

Nasu: En­tä jos ei kaa­du­kaan?

Luot­ta­mus voi men­nä ja tul­la, ta­kai­sin­kin.

Luot­ta­mus on vä­hän kuin oman kes­ke­ne­räi­syy­den jat­ke. Luot­ta­mus on aja­tus sii­tä, et­tä asi­at ovat riit­tä­vän hy­vin ja niin kuin näyt­tä­vät ole­van. Se on no­jaa­mis­ta jo­hon­kin sel­lai­seen, mi­hin it­se ei juu­ri sil­lä het­kel­lä rii­tä.

Isoin­ta luot­ta­mus­ta lie­nee se, kun luo­tan, et­tä Luo­ja tie­tää tu­le­vat päi­vät mi­nua pa­rem­min. Ih­mis­suh­teis­sa luot­ta­mus on mo­ni­ta­hoi­nen tun­ne sii­tä, et­tä luot­ta­muk­sen koh­tee­na ole­van ih­mi­sen kans­sa on tur­val­lis­ta.

Kyl­lä myös it­seen­sä voi luot­taa, ja kan­nat­taa to­del­la. It­seen­sä luot­ta­mi­nen nou­see ai­na­kin oman kes­ke­ne­räi­syy­den hy­väk­sy­mi­ses­tä, vas­tuun tun­te­mi­ses­ta omas­sa elä­mäs­sä ja ha­lus­ta teh­dä hy­viä va­lin­to­ja.

Jos­kus täy­tyy ja ha­lu­aa luot­taa jon­kun toi­sen tai­toi­hin enem­män kuin omiin­sa, sil­lan lu­juus­las­kel­man te­ki­jän, pi­a­non­vi­rit­tä­jän, kar­tan­lu­ki­jan. Ja toi­si­naan täy­tyy luot­taa ta­va­roi­hin, au­ton jar­rui­hin, sil­mä­la­sei­hin, na­vi­gaat­to­riin.

Mil­lai­sis­ta syis­tä voi ol­la vai­kea luot­taa it­seen­sä tai toi­siin ih­mi­siin, jopa asi­oi­hin, olo­suh­tei­siin? Mi­ten ja mil­loin sel­lai­set asen­teet muut­tu­vat?

On­ko hel­pom­pi luot­taa toi­siin, jos it­se pyr­kii toi­mi­maan luot­ta­muk­sen ar­voi­ses­ti? On­ko jo­kai­nen meis­tä kui­ten­kin lo­pul­ta myös epä­luo­tet­ta­va, raa­dol­li­nen, in­hi­mil­li­nen? Li­sää­kö luot­ta­mus­ta juu­ri sen ikui­sen kes­ke­ne­räi­syy­den re­hel­li­nen nä­ke­mi­nen?

Luot­ta­mus on hyvä läh­tö­koh­ta elä­mä­na­sen­tee­na ja kai­ken­lai­sis­sa ih­mis­suh­teis­sa, ja sil­ti sen ra­ken­tu­mi­sel­le on hyvä an­taa tar­peek­si ai­kaa. Ei ke­nen­kään ole pak­ko luot­taa, ke­neen­kään, edes it­seen­sä, mut­ta niin on hel­pom­paa.

Olen huo­man­nut, et­tä mo­net ko­via ko­et­te­le­muk­sia ko­ke­neet ovat eri­koi­sel­la ta­val­la mel­ko luot­ta­vai­sia.

Raa­mat­tu neu­voo ajat­te­le­maan asi­oi­ta lä­him­mäis­ten kan­nal­ta par­hain päin. Ja Raa­mat­tu neu­voo heit­tä­mään elä­män huo­let Her­ran huo­maan – ja toi­mi­maan omas­sa teh­tä­väs­sä kas­vot roh­ke­as­ti koh­ti lä­him­mäi­siä ja huo­mis­ta.

Jos et­sii luot­ta­muk­sen opet­ta­jaa, vii­sai­den teks­tien li­säk­si nii­tä löy­tyy ihan pie­nis­tä ih­mi­sis­tä ja myös lem­mi­keis­tä. Vel­mu Bel­la Ro­sa­mun­da – kis­sa, joka köl­löt­te­lee nyt­kin mi­nun sän­gyl­lä­ni – ot­taa ih­mi­set ja päi­vät mel­ko lail­la sel­lai­si­na kuin ne tu­le­vat.

Ku­vi­tus­ku­va: www.unsp­lash.com