Au­rin­ko­nar­sis­sit, si­ni­pu­nai­set nei­li­kat, pink­ki pe­lar­go­nia, uut­ta kuk­ka­va­naa odot­ta­va or­ki­dea ja saint pau­li­at, vaa­le­an­pu­nai­nen ruuk­ku­ruu­su ja at­sa­lea, pi­hal­la vie­lä pi­o­nit ja kroo­kuk­set, puut ja pen­saat. Mum­mu ra­kas­taa kuk­kia ja ke­sää. Lem­pi­vir­si­kin on 184.

”Minä tein sen ris­ti­kon. Ei jää­nyt kuin muu­ta­ma te­ke­mä­tä.” Mum­mu kei­nut­te­lee jou­si­tuo­lis­sa sa­no­ma­leh­des­tä lei­kat­tu sa­na­ruu­duk­ko kä­des­sään ja ih­met­te­lee, kuin­ka sai näh­dä vie­lä las­ten­las­ten lap­sia. Ei­len kävi Hil­da ky­läs­sä ja tois­sa päi­vä­nä Lil­ja viet­ti synt­tä­rei­tä. Tu­li­ai­sik­si vie­tiin nu­ken­vau­nut ja nar­sis­sit omas­ta maas­ta.

Kun sisu vä­lil­lä väis­tyy, mum­mun pu­hei­siin kul­kee har­maa pil­vi. Al­kaa huo­let­taa, mik­si maa­il­ma me­nee, kun on maan­jä­ris­tyk­siä, ris­ti­rii­to­ja ja suur­val­to­jen oik­ku­ja. Joku päi­vä tun­tuu, et­tä tai­vaan Isä on unoh­ta­nut, kun pap­pa­kin on ha­et­tu vuo­sia sit­ten pois. Meis­tä jäl­ke­läi­sis­tä tun­tuu, et­tä mum­mua vie­lä tar­vi­taan.

Mum­mu muis­taa seu­rat, ja kirk­ko­päi­vä on juh­la­päi­vä. Sil­loin pan­naan pa­pil­jot­ti­ki­ha­rat ja mek­ko. Per­heen juh­lis­sa mum­mu on kun­ni­a­vie­ras. Jos jol­la­kin on huo­li, mum­mu muis­taa, et­tä kä­det voi lait­taa ris­tiin ja mum­mu lait­taa kä­det ris­tiin, joka il­ta. Mum­mu ei tyk­kää li­sä­ai­neis­ta, vaan syö puh­das­ta ruo­kaa: ka­laa, voi­ta ja pe­ru­noi­ta. Mum­mul­la on pe­ri­aat­tei­ta.

Mum­mu ei enää kas­va­ta syö­tä­viä, minä koi­tan. Os­tan kau­pas­ta Bi­o­la­nia, ja tu­tun tal­lil­ta saa­daan äkäi­sem­pää. Mum­mu käyt­tää ku­kil­le pa­han­ha­juis­ta ka­nan­kak­kaa, ja ul­ko­ku­kil­le hän on mä­dät­tä­nyt si­la­koi­ta­kin: ka­lat tuo­rei­na at­sa­le­an ja alp­pi­ruu­sun juu­rel­le kuop­paan ja mul­ta pääl­le. Kun olin puo­li met­riä ly­hem­pi, mum­mu lan­noit­ti mi­nu­a­kin si­sul­laan. Kas­vuoh­jei­ta­kin sain.

”Voi hy­vä­nen ai­ka, sekö on noin pa­lio tuo kel­lo. Se on Poo­kis­sa jo yks puhe men­ny, ja minä kun en oo yh­tään Poo­kia ohi pääs­tä­ny.” Rol­laat­to­ri rul­laa vik­ke­lään sii­hen huo­nee­seen, jon­ka ra­di­os­sa on val­mii­na Poo­kin taa­juus. Toi­ses­sa huo­nees­sa on val­mii­na Jär­vi­ra­dio.

Päi­vä­kah­vil­la mum­mu kat­soo jär­vel­le ja tut­kii tark­kaan nei­lik­kaa. ”Tämä on nät­ti, ei voi mit­tään. Pit­tää pan­nak­ki tuo­hon toi­seen lan­no­te.” Mum­mu te­kee sen sa­man tien, ei ole enää vä­lik­si on­ko ar­ki vai pyhä. Kuk­ka­penk­ke­jä­kin pi­täi­si pie­nen­tää ja rik­ka­ruo­hot hä­vit­tää. Mum­mu saa mää­rä­tä mi­ten teh­dään, vaik­ka olo ru­pe­aa ole­maan kuin ”toi­sen ta­lon äk­ki­näi­sel­lä”.

Mum­mul­la on ol­lut hyvä elä­mä, niin hän ker­too. Mum­mu on kii­tol­li­nen pal­jos­ta, ko­dis­ta ja mai­se­mis­ta, us­kos­ta, koko ele­tys­tä ja meis­tä, jot­ka olem­me lä­hel­lä, ja me saam­me kuul­la sen yhä use­am­min. Mum­mu on kii­tol­li­nen niin pal­jos­ta, et­tä kii­tol­li­suu­den­vel­ka on hä­nel­le ar­kis­ta kiel­tä. Minä tai­dan ol­la ai­ka ve­las­sa, mum­mun nei­lik­ka.