Ru­pe­sin miet­ti­mään tuo­ta py­hä­a­si­aa. Olin ajel­lut liki 700 ki­lo­met­riä, ja vaik­ka läh­din mat­kaan kes­ki­suo­ma­lai­sen vuo­ren juu­rel­ta, nä­ky­mä py­säyt­ti. Tun­tui, et­tä nä­kyi sil­män­kan­ta­mat­to­miin. Mi­nun ys­tä­vä­ni asuu tääl­lä! Py­hä­tun­tu­ri on hä­nen ar­ke­aan.

Mat­kal­la kuun­te­lin ää­ni­kir­jaa, jos­sa pu­hut­tiin eri­lai­sis­ta kult­tuu­reis­ta sa­mo­jen mai­den si­säl­lä. Han­ka­luuk­sia tuli sii­tä, kun eri­lai­set asi­at oli­vat py­hiä. Kes­ken är­hä­kän koh­tauk­sen py­säh­dyin kat­sas­ta­maan kos­ki­pai­kan, joka oli tär­keä vuo­sien ta­kaa.

Pot­kin au­ton al­ta lu­mi­paa­kut pois, jat­koin mat­kaa.

Pe­ril­lä häm­mäs­te­lin rau­haa ja pää­tin mel­kein muut­taa – sii­hen aja­tuk­seen ei to­sin pal­jon tar­vi­ta, kos­ka uu­siin paik­koi­hin on hy­vin help­po ihas­tua – sit­ten vain an­noin hen­gi­tyk­sen sy­ve­tä ja kan­noin kas­sit si­säl­le.

Mitä pyhä on?

Py­hää on mää­ri­tel­ty ai­na­kin näin… Viit­si­sit­kö sit­ten­kin kat­soa it­se, goog­len ää­rel­lä kui­ten­kin, kun tämä teks­ti­kin tu­lee ne­tin kaut­ta. Tätä kir­joit­ta­es­sa­ni olen pel­kän näp­päi­mis­tön ää­rel­lä, sil­lä pu­he­lin ei suos­tu ja­ka­maan net­tiä, en­kä tie­dä, mis­sä ys­tä­vän net­ti­tik­ku on.

Sa­mai­nen ys­tä­vä ker­toi val­ta­van kau­niis­ta pai­kas­ta, jon­ne kan­nat­tai­si ke­säl­lä men­nä. Sy­väs­sä ka­pe­as­sa ki­vi­ses­sä ku­rus­sa vir­taa puro, jon­ka rin­nal­la kul­ke­vat pit­kos­puut. Ku­run pääs­sä on mel­kein pak­ko py­säh­tyä. Pu­tous vir­taa sei­nä­mää pit­kin alas. Ei kuu­lu muu­ta kuin val­ta­va so­li­na, joka saa kai­kun­sa tun­tu­rin sei­nä­mis­tä. Se paik­ka, Iso­ku­ru, on ol­lut saa­me­lai­sil­le pyhä.

Ker­ran ju­tu­tin sun­ti­o­ta, joka tyk­kä­si työs­tään ko­vas­ti. Hän ker­toi naut­ti­van­sa sii­tä, et­tä saa val­mis­taa ih­mi­sil­le ti­lan koh­da­ta py­hää.

Ajat­te­len­ko­han has­sus­ti, jos ajat­te­len, et­tä pyhä on jo­ta­kin mikä saa ih­mi­sen py­säh­ty­mään ja rau­hoit­tu­maan ja nä­ke­mään, mikä on hä­nen paik­kan­sa luo­ma­kun­nas­sa. Mi­kään paik­ka ei it­ses­sään ole pyhä, vaan Ju­ma­la pu­hut­te­lee ih­mis­tä vai­kut­ta­vis­sa luon­non pai­kois­sa ja erik­seen ra­ken­ne­tuis­sa ti­lois­sa. Tuo py­hän ko­ke­mi­nen saa ih­mi­sen näyt­täy­ty­mään it­sel­leen vä­lil­lä höl­mö­nä­kin, ku­ten ham­pait­ten val­koi­suut­ta miet­ti­vä­nä.

Yh­tä lail­la pyhä voi kos­ket­taa kau­ka­na tun­tu­ris­ta, kau­pun­gis­sa sil­mä­la­si­os­tok­sil­la, kun kes­kus­te­lu kul­kee ma­ku­tuo­ma­reit­ten kans­sa het­kek­si ar­vo­va­lin­toi­hin. Pah­vi­set ta­ke­a­wa­yt py­säh­ty­vät odot­ta­maan suun­vuo­ro­jaan, kuun­nel­laan vuo­ro­tel­len, ja sil­mis­tä nä­kee, et­tä nämä asi­at ovat meil­le tär­kei­tä.

Py­häs­tä hen­ges­tä – sii­tä, mikä jär­jel­le kä­sit­tä­mät­tö­mäl­lä ta­val­la yh­dis­tää ajas­ta ja pai­kas­ta riip­pu­mat­ta – us­kal­lan kir­joit­taa vain aras­ti ta­pail­len. Muis­te­len kuul­lee­ni, et­tä se on kuin ar­ka lin­tu. Tie­dän, mil­tä tun­tuu, jos se on len­tä­mäs­sä pois. Tu­lee kyl­mä. Tun­tuu tär­keim­mäl­tä, et­tä Pyhä hen­ki on se, mikä te­kee elä­väk­si, läm­pi­mäk­si­kin se voi teh­dä.

Nyt olen vie­lä poh­joi­ses­sa. On ai­ka help­po ol­la kii­tol­li­nen täs­tä hu­mi­nan­hil­jai­ses­ta het­kes­tä. Aa­mu­kah­vi­pöy­tään pais­taa tun­tu­ri­au­rin­ko, en­kä ro­man­ti­soi yh­tään, se pais­taa. Ys­tä­vän lu­mi­val­ke­an koi­ran nimi on Tai­ka, ja se on sil­le oi­kein so­pi­va nimi. An­nan sen tul­la rap­su­tet­ta­vak­si. En käy töi­den kimp­puun ai­van vie­lä.