Eli­na Lu­mi­jär­vi

Lau­an­tai-il­ta oli eh­ti­nyt jo mel­kein puo­lil­le öin, kun ma­ka­sin vuo­tees­sa­ni unen ja val­veen ra­ja­mail­la. Ha­vah­duin ul­koa kuu­lu­vaan lau­luun. Ko­hot­tau­duin vuo­teel­ta­ni ja näin pi­has­sa nuo­ti­on ym­pä­ril­lä liki 20 nuor­ta, joi­den kas­voil­la tuli leik­ki hä­mä­räs­sä ke­vä­työs­sä. Nämä nuo­ret ih­mi­set oli­vat sau­no­neet, pe­lan­neet jal­ka­pal­loa ja nyt, il­lan muut­tu­es­sa hil­jal­leen yök­si, he lau­loi­vat yh­des­sä.

Las­keu­duin ta­kai­sin ma­kuul­le ja kuun­te­lin lau­lua pei­ton al­la pöt­kö­tel­len. Ku­lu­nut ke­vät on tun­tu­nut usei­den eri te­ki­jöi­den ta­kia ras­kaal­ta, ja mie­li on ol­lut ajoit­tain ma­ta­lal­la. Pi­hal­ta kan­tau­tu­va lau­lu läm­mit­ti miel­tä­ni niin ko­vas­ti, ja en voi­nut muu­ta kuin häm­mäs­tel­lä elä­män ih­meel­lis­tä rik­kaut­ta ja näis­sä nuo­ris­sa asu­vaa iloa ja va­paut­ta. He oli­vat kuin ke­väi­nen, pi­ha­pii­riin pö­räh­tä­nyt lin­tu­par­vi, jon­ka sir­ku­tus loh­dut­ti uu­pu­nut­ta miel­tä­ni.

Aja­tus­ten vir­ta kul­ki hi­taas­ti mie­les­sä­ni tuos­sa ke­vä­työs­sä. Poh­din elä­mää yleen­sä ja näi­den pi­ha­pii­rin nuo­ti­on ym­pä­ril­lä ole­vien nuor­ten elä­mää. Elä­mä an­taa meil­le it­se kul­le­kin eri­lai­set läh­tö­koh­dat, jois­ta ko­e­tam­me nous­ta sii­vil­lem­me ja saa­da ne kan­ta­maan. Tus­kin ku­kaan sel­vi­ää elä­mäs­tä il­man mo­ni­ta­hoi­sen ki­vun jon­ki­nas­teis­ta kos­ke­tus­ta.

Il­ta­yös­sä aja­tuk­se­ni pa­la­si ai­na yh­teen asi­aan: mis­tä tu­lee näi­den nuor­ten ih­mis­ten ke­veys ja ilo? Hei­dän elä­män­voi­man­sa ja va­lon­sa, joka saa hei­dän kas­von­sa lois­ta­maan? Tie­dän vas­tauk­sen. Se on sama voi­ma, jol­la it­se jak­san elä­mäs­sä­ni kul­kea eteen­päin. Se voi­ma tuo pil­vi­seen päi­vään ja su­re­vaan mie­leen loh­du­tuk­sen. Se voi­ma saa sy­dä­men kiit­tä­mään kai­kes­ta hy­väs­tä puu­tei­den ja vai­keuk­sien­kin kes­kel­lä. Se voi­ma on evan­ke­liu­min ar­mo­voi­ma. Se on voi­ma, joka on kul­ke­nut kaut­ta ai­ko­jen maan pääl­lä Raa­ma­tun sa­nan mu­kai­ses­ti, Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa.

”Ajat muut­tu­vat”, sa­no­vat toi­set. ”Ta­vat muut­tu­vat”, sa­no­vat eräät. ”Tie­dän it­se, mitä tar­vit­sen, ja en tar­vit­se mi­tään, mitä en it­se ha­lua”, sa­noo kol­mas ja nel­jäs. Niin sa­noo ih­mi­nen, joka on kas­va­nut lii­an hy­väk­si omas­sa it­ses­sään ja la­kan­nut tar­vit­se­mas­ta iki­ai­kais­ta, evan­ke­liu­min ar­mo­hoi­toa, syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta elä­män ar­jes­saan.

Ih­mi­nen al­kaa niin hel­pos­ti tou­hot­taa omi­aan ja unoh­taa sen, et­tä kaik­ki on Ju­ma­lal­ta, ei­kä mi­kään ole omaam­me tääl­lä ajas­sa. Ih­mi­nen mi­tä­töi omaa miel­tään kor­ke­am­mal­la kul­ke­van Ju­ma­lan aja­tuk­sen nos­ta­mal­la mie­lel­lään oman it­sen­sä te­ke­mi­set ja eri­no­mai­suu­den kes­ki­öön.

Kui­ten­kaan ih­mi­nen ei voi muut­taa sitä, min­kä Ju­ma­la on teh­nyt ja lu­van­nut pi­tää, vaik­ka kuin­ka ha­lu­ai­si­kin. Jo­ku­nen viik­ko sit­ten kuun­te­lim­me omal­la rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä alus­tus­ta, jos­sa muis­tu­tet­tiin, kuin­ka tur­vat­to­mas­sa maa­il­mas­sa on mon­ta asi­aa edel­leen ko­vin hy­vin. On Ju­ma­lan val­ta­kun­ta, on muut­tu­ma­ton an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi ja Ju­ma­lan lu­paus: ”Äl­kää pe­lät­kö, minä olen tei­dän kans­san­ne maa­il­man alus­ta lop­puun.”

Kun ih­mi­nen lak­kaa ky­se­le­mäs­tä ja tar­vit­se­mas­ta syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta elä­män­sä voi­mak­si, voi käy­dä niin, et­tä mat­ka al­kaa tun­tua ras­kaal­ta ja hi­taal­ta. Sitä myö­den myös us­ko­vais­ten jouk­ko al­kaa näyt­tää tunk­kai­sel­ta ja ras­kaal­ta. Evan­ke­liu­mi on suu­rem­pi ja ih­meel­li­sem­pi asia kuin pie­ni ih­mi­nen voi jär­jel­lään ym­mär­tää. Se on voi­ma, joka ei ole ih­mi­ses­tä, vaan Ju­ma­las­ta. Sen omis­ta­ja­na ei tule pa­rem­mak­si ih­mi­sek­si, mut­ta sen syn­nyt­tä­mä us­ko saa ai­kaan sel­lais­ta, joka kel­paa Raa­ma­tun mu­kaan Ju­ma­lal­le. Par­haim­mat­kin ih­mi­sen omat hy­vät teot ovat il­man us­koa tyh­jiä, ei­vät­kä ne kel­paa Ju­ma­lan edes­sä.

An­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi ei ole ker­ran elä­mäs­sä ta­pah­tu­va asia, jon­ka tur­vin sit­ten pär­jä­tään lop­puun saak­ka. Us­ko­vai­nen ih­mi­nen tar­vit­see syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta elä­män ar­jes­sa usein. An­teek­si­an­ta­mus on sii­tä mer­kil­li­nen asia, et­tä mitä enem­män sitä ku­lut­taa, sitä enem­män sitä ko­kee tar­vit­se­van­sa. Sen voi­ma on suu­ri ja vä­ke­vä. Us­ko syn­nyt­tää myös ha­lun ha­keu­tua seu­roi­hin saa­maan us­kol­le vah­vis­tus­ta.

Elä­vä us­ko elää us­ko­van sy­dä­mes­sä ja oh­jaa elä­mää. Us­ko ei ole tiet­tyä ni­meä kan­ta­va jouk­ko, vaan se kul­kee elä­vä­nä evan­ke­liu­min ar­mon us­ko­jien sy­dä­mes­tä sy­dä­meen. Sik­si se on sy­dä­men us­ko.

Nämä iha­nas­ti lau­la­vat nuo­ret oli­vat sy­dä­men us­kon omis­ta­jia. Hei­dän lau­lus­saan ja ole­muk­ses­saan soi se ilo ja valo, joka ei ole täs­tä maa­il­mas­ta. Se ilo ja valo on läh­töi­sin elä­vän us­kon tuo­mas­ta oman­tun­non rau­has­ta ja va­pau­des­ta. Sii­tä, et­tä nämä nuo­ret ovat ha­lun­neet us­koa omat syn­tin­sä an­teek­si.

Ajat­te­len, et­tä ei ole mer­ki­tyk­sel­lis­tä us­koa ku­ten Au­lis, El­sa tai Es­ko, vaan nöy­räs­ti, Ju­ma­lan sa­nan neu­vo­ja kuun­nel­len ja evan­ke­liu­mia omal­le koh­dal­le pyy­tä­en ja us­ko­en – ku­ten raa­ma­tus­sa ope­te­taan.

Ei us­ko­mi­sen mat­ka ole ai­na help­poa ol­lut, mut­ta tosi usein kyy­nel­ten­kin läpi on pais­ta­nut au­rin­ko.