Eli­na Lu­mi­jär­vi

On ol­lut lo­maa. Se on teh­nyt mie­lel­le ja ruu­miil­le hy­vää. Luon­to­kin on tar­jon­nut pa­ra­tii­si­mai­set olo­suh­teet ret­ki­luis­te­li­jal­le. Vii­mei­set kol­me päi­vää ovat ku­lu­neet Hau­hon sel­kää vii­let­tä­es­sä, ja Sport Trac­ker on las­ke­nut ki­lo­met­re­jä yli 90. Käy­tän­nös­sä se tar­koit­taa, et­tä Män­ty­saa­res­sa on tul­lut käy­tyä nel­jäs­ti, Kot­kon­har­jun ran­ta­vii­va ai­na Vit­si­ä­län kär­keen on ohi­tet­tu kah­des­ti ja Al­vet­tu­lan ky­län kais­li­kol­la sekä Hau­hon kir­kon­ky­län ran­nas­sa on käy­ty niin ikään kah­des­ti.

Ke­vä­tau­rin­ko on pais­ta­nut kirk­kaas­ti, ja pil­vi­nen päi­vä­kin on so­pi­nut jouk­koon. Ne­li­jal­kai­nen on ol­lut me­nos­sa mu­ka­na, mut­ta tuo­tu vä­lil­lä ko­tiin, kun emän­tän­sä on jat­ka­nut sy­dän rie­mus­ta pomp­pien rak­kaan la­jin pa­ris­sa tols­kaus­ta.

En ha­lua kers­kua. Ei ole omaa an­si­o­ta­ni, et­tä olen saa­nut Ju­ma­lal­ta lah­jak­si ke­hon, joka jak­saa liik­kua pit­ki­ä­kin mat­ko­ja. Ruu­mii­ni on kuin van­ha die­sel. Käyn­nis­tyn hi­taas­ti, mut­ta kun pää­sen vauh­tiin ja ryt­miin, ei me­ne­mi­nen heti lopu. Yk­si asia on kui­ten­kin me­ne­mi­sen eh­do­ton edel­ly­tys: eväät. On ol­ta­va ruo­kaa, polt­to­ai­net­ta, jot­ta mat­ka jat­kuu.

Edel­lä mai­nit­tu evä­sa­sia tuli to­dis­tet­tua toi­ses­sa­kin yh­tey­des­sä.

Joi­ta­kin vuo­sia sit­ten me van­hem­mat ja per­heem­me van­him­mat lap­set pää­tim­me ker­ran­kin teh­dä jo­ta­kin yh­des­sä. Pää­dyim­me me­lon­ta­ret­kel­le In­koos­ta Eli­saa­reen. Me­lo­mi­nen oli kai­kil­le muil­le pait­si al­le­kir­joit­ta­neel­le uu­si alu­e­val­taus. It­se olin teh­nyt nuo­ruus­vuo­si­na neit­syt­mat­ka­ni me­lo­en tul­vi­vas­sa Na­rus­ka­jo­es­sa Koil­lis-La­pis­sa.

In­koos­sa pak­kai­lim­me siis ran­nal­la va­rus­tei­ta ka­jak­kei­hin. Em­me edes yrit­tä­neet näyt­tää ko­ke­neil­ta. Tun­nus­tim­me re­hel­li­ses­ti, et­tä yk­si po­ru­kas­ta ei ole ui­ma­tai­toi­nen em­me­kä osaa oi­ke­as­taan me­lo­a­kaan. Ka­jak­ki­vuok­raa­mon mies oli roh­kai­se­va ja to­del­la ys­tä­väl­li­nen ei­kä ai­na­kaan näyt­tä­nyt pääl­le­päin pel­ko­jaan tai epäi­lyk­si­ään pro­jek­ti­am­me koh­taan. Lu­pa­si­pa vie­lä sen­kin, et­tä hä­nel­le saa soit­taa kos­ka vain, jos tu­lee on­gel­mia. Ai­ka pal­jon lu­vat­tu ky­sei­sel­le po­ru­kal­le.

Kun vih­doin pää­sim­me ula­pal­le, muo­dos­tui na­va­kas­ta tuu­les­ta ja suu­rien moot­to­ri­ve­nei­den ohi kii­tä­mi­ses­tä mel­kois­ta ris­ti­aal­lok­koa. Kau­hoim­me vim­ma­tus­ti eteen­päin ja opet­te­lim­me me­lo­maan. Het­ken jo epäi­lin mei­dän yli­ar­vi­oi­neen tai­tom­me ja yli­pää­tään hank­keen tur­val­li­suu­den. Vii­mein meno kui­ten­kin ta­saan­tui ja luot­ta­mus kul­ku­pe­liin kas­voi. Tun­nel­ma ko­ho­si ja niin vain kii­sim­me aal­loil­la, osa yk­sik­kö- ja osa kak­sik­ko­mal­li­sel­la ka­ja­kil­la. En­nen il­taa saa­vu­tim­me mää­rän­pään. Pää­sim­me sau­naan ja ma­koi­siin uniin riip­pu­mat­toi­hin.

Kun pa­la­sim­me seu­raa­va­na päi­vä­nä ta­kai­sin, oli ka­jak­ki­vuok­raa­mon mies ran­nas­sa vas­tas­sa. Hä­nen il­meen­sä oli iloi­nen, ja mie­les­sä­ni ajat­te­lin, et­tä hän oli myös yl­lät­ty­nyt. Olin var­ma, et­tä hän ih­met­te­li, mi­ten tuo po­ruk­ka iki­nä sel­vi­si reis­sus­ta hen­gis­sä ja il­man apua.

Ka­ja­keis­ta kui­val­le maal­le köm­mit­ty­äm­me hän ky­syi, mitä meil­lä oli evää­nä. Ker­roin, et­tä olin va­ran­nut mat­kal­le pal­jon syö­mis­tä. Suk­laa- ja ener­gi­a­pa­tu­koi­ta, Maa­lah­den limp­pua val­miik­si voi­del­tu­na sekä pal­jon juo­mis­ta. Eli­saa­res­sa teh­tiin tie­tys­ti Tran­gi­al­la ihan oi­ke­aa ruo­kaa­kin. Mies kat­soi mei­tä ja sa­noi: ”Ruo­ka on kai­kis­ta tär­kein asia, muu­ten ei jak­sa.” Hän jat­koi vie­lä: ”Se on kai­ken a ja o. Kun on ruo­kaa, sel­vi­ää kyl­lä.”

Ra­vin­to on vält­tä­mä­tön­tä myös us­kon­kil­voi­tuk­sen mat­kal­la.

Tam­pe­reen rau­ha­nyh­dis­tyk­sen nuor­ten päi­vien yh­tey­des­sä oli eh­tool­lis­kirk­ko Ka­le­van kir­kos­sa ja sen jäl­keen nuo­ril­le il­ta­pa­laa ja alus­tus toi­mi­ta­lol­la. Tyt­tä­rem­me osal­lis­tui il­taan. Hän lä­het­ti per­heem­me What­sapp-ryh­mään vies­tin sii­tä, kuin­ka alus­tuk­ses­sa oli ver­rat­tu Ju­ma­lan sa­naa ja val­ta­kun­taa ruo­ka­pöy­tään ja ke­ho­tet­tu py­sy­mään pöy­dän ää­res­sä. Ty­tär to­te­si, et­tä äk­kiä sitä kuih­tuu, jos ei saa ruo­kaa syö­däk­seen. Lo­puk­si hän ke­hot­ti per­het­tään: ”Muis­ta­kaa ih­mi­set käy­dä seu­rois­sa.”

Seu­rois­sa saar­nat­ta­va Ju­ma­lan sana ja evan­ke­liu­mi on ai­van vält­tä­mä­tön­tä, jot­ta us­ko­va ih­mi­nen jak­saa pit­kän us­kon­kil­voi­tuk­sen mat­kan. Nii­den eväi­den tur­vin us­ko­vai­nen pää­see ker­ran pe­ril­le tai­vaan ko­tiin.